///Turun Sanomat
Ensi kesäkuun EU-vaaleissa on mukana ehdokkaita, joiden vaalirahoitus ylittää 300 000 euroa – siis keskikokoisen omakotitalon hinnan. Summat ovat huikeita ja käynnissä oleva kilpavarustelu saattaa nostaa niitä entisestään. Vaikuttaakin siltä, että osa Suomen 14 paikasta voitaisiin yhtä hyvin myydä huutokaupalla niistä eniten tarjoaville. Harvempi on ehkä miettinyt, että suuri budjetti saattaa kääntyä myös itseä vastaan. Näin käy, kun yleisesti havaitaan, että vaalirahan hankkimiskilpailussa demokratia jää helposti kakkoseksi.[:]
Kokemuksesta tiedän, että monilla EU-politiikan aloilla Euroopan parlamentilla on paljon valtaa. Se vaikuttaakin merkittävästi useiden yritysten ja etujärjestöjen toimintakenttään. On tärkeää vaatia, että Euroopan parlamenttiin valittavien taloudelliset kytkökset ja mahdollinen riippuvuus vaalirahoittajista ovat myös äänestäjien tiedossa.
Nämä EU-vaalit ovat ensimmäiset, joissa sovelletaan tuoretta lakia ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta. Lain mukaan valittujen edustajien ja varaedustajien pitää ilmoittaa vaalirahoituksestaan oikeusministeriölle kahden kuukauden kuluessa vaalin tuloksen vahvistamisesta. Ilmoituksessa on oltava vaalikampanjan kokonaiskustannukset, omien varojen osuus sekä ulkopuolinen tuki. Yksittäisen tukijan nimi pitää ilmoittaa vain, jos lahjoitus ylittää kunnallis- ja eduskuntavaaleissa 1 700 euroa sekä EU- ja presidentinvaaleissa 3 400 euroa. Kynnysarvot ovat siis melko korkeita.
Kun tiedotusvälineet kävivät kevään 2003 eduskuntavaalien jälkeen valittujen ilmoituksia läpi, osoittautui valtaosa vaalirahoitusselvityksistä hyvin ylimalkaisiksi. Tyypillisesti monilla näkyi vain ulkopuolisen tuen kokonaissumma ilman erittelyä. Vaikka ilmoituksissa kerrottiin tuhansien eurojen suuruisia summia, niistä ei saanut kunnollista kuvaa siitä, kuka oli lahjoittanut rahaa kenelle, ja mihin tarkoitukseen.
Keskustelussa heräsikin epäily, että tukea oli saatettu kätkeä jakamalla sitä usean bulvaanin kesken. Tämä olisi helppoa, sillä oikeusministeriö ei tarkasta tietojen paikkansapitävyyttä. Myöskään ilmoituksen tekemättä jättämisestä ei seuraa mitään, sillä ministeriö voi vain muistuttaa laiminlyöjää kirjeellä.
Aikoinaan, kun lakia säädettiin, eduskunnan perustuslakivaliokunta korosti valvonnan poliittista luonnetta. Lyhyessä ajassa kertyneet kokemukset osoittavat kuitenkin, että tarvitaan myös oikeudellisia seuraamuksia, jos ilmoitus ei ole asianmukaisesti jätetty. Ehdokkaiden mahdollisten taloudellisten kytkösten selvittäminen ja punnitseminen on kansalaisyhteiskunnalle aika raskas taakka.
Korruptiota vastustavan kansainvälisen Transparency International -järjestön listoilla Suomi on tavallisesti komeillut hyvän hallinnon mallimaana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että järjestön tuoreimmassa, poliittista korruptiota käsittelevässä vertailussa Suomen kohdalle on kuitenkin vedetty miinus. Maamme on – yhdessä Itävallan, Espanjan, Valko-Venäjän, Bulgarian ja Turkin kanssa – yksi niistä Euroopan mantereen maista, joissa poliittisiin tarkoituksiin annettujen lahjoitusten julkisuusaste luokitellaan “alhaiseksi” tai “kätketyksi”.
Arvostetun järjestön arvio on tulkittava hyväksi kannustimeksi vaalirahoituksen avoimuuden lisäämisessä. Olenkin jättämässä asiasta lakialoitetta, johon uskon ja toivon myös monen muun kansanedustajan yhtyvän. Vaalirahoituspottien lihottamisessa on kyse eräänlaisesta kilpavarustelusta, jonka pysäyttäminen on kaikkien reilua peliä kannattavien etu. Nykyinen laki on muodostanut politiikan kentälle näennäisavoimuuden pesäkkeen, jota jokainen voi käyttää omaa tarkoitustaan palvelevalla tavalla.
Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.
