///Verohallinnon Otso-henkilöstölehti

Verotus on valtion pyhintä aluetta. Valtiot eivät kuitenkaan enää aikoihin ole olleet alueellaan suvereeneja toimijoita – verotuksessakaan. Valtion määräysvallassa aikaisemmin olleet luonnolliset ja oikeudelliset henkilöt pääomineen karkaavat ankaraa verottajaa suvereenisti yli valtioiden rajojen. Ja kun ne kerran saavat siivet selkäänsä, paluuta entiseen ei ole.  Tämä on globalisaation yksi keskeinen ilmenemistapa, ja se tuottaa jatkuvia järkytyksiä. [:]

1980-luvulta alkaen demokraattiset vallanpitäjät ovat katsoneet olevansa pakotettuja kiihtyvää tahtia vapauttamaan pääomien ja muiden markkinavoimien liikkeitä. Näin on tehty toivoen, että syntyy lisää taloudellista toimeliaisuutta, jonka varassa voitaisiin luoda yhteistä hyvää ja jakaa sitä lopulta huono-osaisimmillekin.

Vapautetut markkinavoimat ovat kuitenkin ottaneet komennon käsiinsä ja kilpailuttavat valtioita siitä, kuka tarjoaa yritystoiminnalle parhaat puitteet ja edut. Ja kun markkinoita on globalisaation myötä alkanut syntyä myös maapallon uusiin kolkkiin – kuten nyt vaikkapa Kiinaan ja Intiaan – yritysten on helppo sijoittua sinne myös markkinoiden läheisyyden takia.

Suhtautuminen globaalisti operoiviin markkinavoimiin on todellinen jakolinja eurooppalaisessa politiikassa, jossa keskusta-oikeistoa edustava Euroopan kansanpuolue ja liberaalit kavahtavat markkinoiden ylikansallista säätelyä, vasemmisto ja vihreät sitä taas kannattavat.

Euroopan unionilla olisi jo kokonsa ja taloudellisen voimansa takia mahdollisuus rauhoittaa epäreilua verokilpailua omalla alueellaan, ja myös vaikuttaa maailmanlaajuisesti reilumpien pelisääntöjen syntymiseen. “Epäreilu verokilpailu” on tietysti kiistanalainen käsite, sillä oikeiston mielestä verokilpailu on enimmäkseen aivan tervettä ja pitää valtiot ja talouden pienet ja suuret toimijat hereillä.

Euroopan unioni on leikannut siipensä, jotta se ei kykenisi päättämään käytännössä mistään verotukseen liittyvästä paitsi, jos kaikki maat ovat asiasta samaa mieltä. Tulevan perustuslain suurimmaksi pettymykseksi katson juuri sen, että verotusta koskeva yksimielisyysvaatimus ei vieläkään poistunut unionin menettelytavoista. Kyse on paitsi poliittisista voimasuhteista, myös kansallisista eroista. Esimerkiksi Ranskan oikeisto on varmasti vasemmistolaisempaa kuin Tony Blairin työväenpuolue kanaalin toisella rannalla.

Maat, jotka estivät veropäätösten helpottamisen, ovat unionin markkinaliberaaleimpiin maihin kuuluvat Britannia, Irlanti ja Viro. Voidaan tietysti sanoa, että Britannian työttömyys on ihailtavan alhainen, Irlanti on kyennyt vetämään puoleensa käsittämättömän paljon ulkomaisia sijoituksia, ja Viro on nykyisellään oikea kasvuihme. Jokainen näistä maista kuitenkin kilpailee myös muita EU-maita heikommilla työehdoilla, sosiaalietuuksilla tai yritys- ja pääomaverotuksella.

Ruotsin pääministeri, Saksan liittokansleri ja Ranskan presidentti ovat kaikki olleet ärtyneitä erityisesti Viron tyylistä: ensin maksatetaan verot muilla unioninmailla ja päälle kerätään kaikki mahdolliset EU-tukiaiset. Tätä ei voikaan pitää erityisen solidaarisena. Seuraus on, että muiden maiden on seurattava perässä, ja poliitikot levittelevät käsiään. Saksa ilmoitti hiljattain alentavansa yritysverotustaan. Suomessa paineet ovat kouriintuntuvia.

Verotuksen alentaminen kansainvälisen kilpailun kautta voi muodostua syöksykierteeksi, jonka englanninkielinen nimi on “race to the bottom”. Yhteiskunnalliset valinnat on silloin tehty.

Viime aikoina on erinäisissä eurooppalaisissa ajatustyöpajoissa todettu, että kohtalaisella verotuksella aikaansaatuun yhteiskunnallista vakautta edistävässä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on paljonkin aineksia “eurooppalaisen mallin” pohjaksi. Jos tämä käsitys vahvistuu, muuttuu suhtautuminen verotukseenkin. Lainsäätäjien ja poliittisten päätöstentekijöiden on otettava markkinavoimilta ohjat käsiinsä. 

Silloin unioni ottaa säätääkseen minimiveroja ainakin silloin, kun verotuksen kohde on kovin altis saamaan siivet selkäänsä. Silloin puututaan aikaisempaa lujemmin myös veroparatiisien toimintaan. Tätä joudutaan odottamaan ainakin siihen asti, kunnes tulevaa perustuslakia joskus korjataan. Mutta tuskinpa se muutoinkaan on kiveen kaiverrettu.