Göteborg jää historiaan ennennäkemättömien mellakoiden huippukokouksena. Kaduilla ja toreilla vastustettiin globalisaatiota, joka ei nykyisellään tunnusta maailmanlaajuista vastuutaan köyhyydestä, kehityksestä ja ilmastosta. Presidentti Bushin vierailu sopi tähän kuin nyrkki silmään. Ruotsin olisi isäntänä tullut oivaltaa, että George W:n kaikenpeittävä läsnäolo oli puhdasta sytykettä tositoimintaan. [:] Toisaalta Bush tarjosi tahattoman kontrastin ja dramaattiset kulissit EU:n huippukokoukselle, jossa hyväksyttiin ensimmäistä kertaa kestävän kehityksen ohjelma. Tulosta voidaan pitää hyvin vaatimattomana alkuna tosiasioiden tunnistamiselle. Kansalaisten mittavaa painostusta olisi kuitenkin tarvittu siihen, että ohjelmaan olisi otettu konkreettisia tavoitteita ja sitoumuksia päästöjen ja jätteiden määrän vähentämiseksi ja talouden viherryttämiseksi. Sellaiseen ei juuri liiennyt huomiota, koska päähuomion kaapanneet mellakoijat ja laajat aktivistijoukotkin pitävät Bushia, Prodia, Chiracia ja Blairia yhden suuren paholaisen ilmentyminä. Niin heidän välillään ei voi olla sävyerojakaan. Jotkut aktivistit eivät tunnu myöskään muistavan, ollaanko EU:n, WTO:n vai G8:n huippukokouksessa, Göteborgissa, Seattlessa vai Genovassa. Göteborgin taistelujen ollessa kuumimmillaan kansalaisjärjestöt pitivät samaan aikaan toisaalla lukemattomia seminaareja kestävästä kehityksestä ja maailmanlaajuisesta vastuusta. Ne jäivät kokonaan ilmassa sinkoilevien katukivien varjoon. Täysin rauhanomaisessa mielenosoituksessa Bushia vaadittiin puhein ja lauluin palaamaan Kioton neuvottelupöytään. Kaikkien kynnelle kykenevien tulisikin suunnata hallussaan olevat markkinavoimia boikottiin ilmaston päävihollista, Bushin puheenkirjoittajaa Essoa (Exxon/Mobil) vastaan.
Vain mielikuvitus asettaa rajat rauhanomaiselle kansalaistoiminnalle, mutta kaikille se ei tuota tyydytystä. Viikonlopun jälkeen on syytelty kivien heittäjiä, heitä sympatisoivia aktivisteja, ja on arvosteltu poliisiakin huonosti harkitusta toiminnasta. Helsingin Sanomissa Kari Huhta kehotti aktivisteja jättämään seuraavat huippukokoukset väliin, koska niiden liepeille pesiytyvät mellakoijat vain heikentävät kansalaisjärjestöjen vaikutusvaltaa. Tämä ei mielestäni alkuunkaan riitä. Ehdotan, että muutama huippukokous jätetään kokonaan pitämättä, esimerkiksi joka toinen, tästedes Brysselissä puolivuosittain järjestettävä. Huippukokoukset ovat eliitin näytöksiä, joihin valtioiden päämiehet matkustavat sopimaan keskenään kansalaisten (ja heidän edustajiensa) päiden ylitse veljellisesti takkatulen äärelle. Huippukokousten sijaan olisi järjestettävä sarja parlamentaarikkojen ja kansalaisjärjestöjen yhteisiä foorumeita pohtimaan, kuinka maailmanlaajuistuminen saadaan poliittiseen hallintaan. Siinä riittäisi tekemistä myös EU:lle, joka on mainostanut aloittavansa todellisen kansalaiskeskustelun. Keskusteluissa voitaisiin hahmotella myös sitä, miten kansalaiset voisivat paremmin vaikuttaa suoraan kunkin ylikansallisen organisaation toimintaan. Huippukokoukset kuuluvat jo taakse jätettyyn kuningasvallan aikaan, eivät moderniin demokratiaan. Eikä keisarilla olekaan vaatteita. Voin paljastaa, että EU tulisi mainiosti toimeen ilman huippukokouksiaan. Suurin muutos olisi salamyhkäisyyden poistuminen, kun diplomaattien ei tarvitsisi enää luonnostella salaisia johtopäätöksiä suljettujen ovien takana.
Vihreän langan kolumni 25/01
