///Turun Sanomat
Matti Vanhasen hallitus on vienyt läpi kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman, jonka tuloksia tänä syksynä kootaan ja ruoditaan. Olin jäsenenä kokonaisuuteen kuuluvassa Kansanvalta 2007 -komiteassa pohtimassa puolueiden uudistuvaa suhdetta kansalaisiin. Sääli, että hyvä tilaisuus heitettiin hukkaan.[:]
Tämä lähinnä puoluesihteereistä koostuva joukko olisi voinut esittää keinoja edistää kansalaisten osallistumista päätöksentekoon. Sen sijaan esitettiin rahaa puolueiden omille “ajatushautomoille”, jotka auttavat suunnistamaan monimutkaisemmaksi käyneessä maailmassa.
On todella aika hautoa keinoja kaikkinaisen kansalaisvaikuttamisen vahvistamiseen. Valta ei ole mikään nollasummapeli, jossa puolueet muka menettävät sitä mukaa kun kansalaisaktiivisuus vahvistuu. Politiikan tutkijoiden mukaan puolueille elintärkeät äänestysprosentitkin vain jatkavat laskuaan, ellei kansalaisille synny todellista kokemusta siitä, että vaikuttaa voi, ja myös vaalien välillä.
Kansalaisvaikuttamisen aallolla on hyvä ratsastaa, mutta tositilanteessa se koetaan viidennen luokan kysymykseksi. Valtion ensi vuoden budjetista on leikattu rajusti kansalaisjärjestöjen sekä kulttuuri- ja mielipidelehtien tukea. Valtioneuvoston jäsen, ulkoministeri Erkki Tuomioja pahoittelee blogissaan, että erehdyksiä sattuu, mutta onneksi ne voi korjata. Blogeissa poliitikkojenkin arviokyky tunnetusti pettää.
Useimpien leikkausten jäljet johtavat kulttuuriministeri Tanja Saarelaan. Koomista kyllä, seitsemälle suurelle kansalaisjärjestölle on samaan aikaan tullut ministeriön lausuntopyyntö valtioneuvoston asetusluonnoksesta, jolla perustetaan kiireisellä aikataululla “kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta”.
Kansalaisjärjestöjen on näin ristiriitaisessa tilanteessa parasta pohtia suhdettaan valtiovaltaan ensin keskenään. Muuten tästäkin komiteasta tulee epäluotettavan opetusministeriön sylikoira.
Ulkoministeriön budjetista on karsittu ystävyysseurojen tukea rankasti, ja taatusti ministeriön tuoreen kansalaisjärjestölinjauksen vastaisesti. Armon saavat lähinnä vain lähialueiden ystävyysseurat kuten Suomi-Venäjä – ja Tuglas-seura.
Ministeriö on ollut haluton edistämään sosiaali- ja terveysalan pitkäjänteistä yhteistyötä lähialueella, erityisesti Venäjän suuntaan. Kuitenkin juuri nyt Venäjän kansalaisjärjestöt sen tuen tarvitsevat, kun niiden toimintaa ollaan ankarasti rajoittamassa.
Hallitus ei anna arvoa kehitysmaiden ystävyysseuroille, vaikka niissä synnytetyt henkilökohtaiset suhteet tukevat virallistakin kehitysyhteistyötä. Rauhanjärjestöt ovat joutuneet leikkuriin ikään kuin ydinasevarustelu ja kaikkinaiset konfliktit eivät uhkaisi maailman turvallisuutta entistä vakavammin. Ehkä niiden ei haluta häiritsevän keskustelua Natoon liittymisestä?
Olen itse käynyt yhteiskunnallisen vaikuttamisen korkeakoulun toimittamalla pienissä nyrkkipajoissa useitakin kulttuuri- ja mielipidelehtiä 1970- ja 1980-luvuilla. Aikanaan pienlehdissä taitojaan kokeilleet nuoret toimittajat ja valokuvaajat ovat tänään kulttuurin ja journalismin ytimessä.
Teimme paljon vapaaehtoistyötä, valvoimme öitä ja jätimme palkkiomme nostamatta. Painolaskut saatiin maksettua sinä päivänä kun vuotuinen mielipidelehtituki tuli tilille. Pohjoismaisessa vertailussa kulttuurilehtituki on ollut varsin vaatimatonta, ja on nyt siis entisestään supistumassa.
Venäjää kritisoidaan kansalaisjärjestöjen ja sananvapauden rajoituksista. On hyvä huomata, että median moniäänisyyttä ja siihen liittyvää ilmaisun vapautta ei ymmärretä aina kotimaassakaan.
Suhtautuminen pienilevikkiseen, mutta kulttuurille elintärkeään julkaisutoimintaan on Suomessa nuivaa myös kirjallisuuden puolella. Kirjojen tekijöille harkinnan mukaan maksettaviin kirjastoapurahoihin on valtion budjetissa aina ollut minimaalisesti varoja. Varsinkin tietokirjailijat jäävät hyvin vähälle.
Luovuus ja ajattelu sanan varsinaisessa, kriittisessä merkityksessä syntyvät usein pienryhmissä, jotka ovat edellä aikaansa ja kartoittavat siten jo tulevaisuutta. Sinänsä kansalaisjärjestöjen pienten määrärahojen raju karsinta on harvinaisen lyhytnäköistä.
Olisikohan auttanut, jos näin eduskunnan 100-vuotisjuhlavuonna olisi muisteltu kansalaisyhteiskunnan ja ruohonjuuritason moninaisten liikkeiden osuutta murrokseen, joka aikanaan johti niin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen kuin valtiolliseen itsenäisyyteenkin.
