Turun Sanomien kolumni 28.2.2003

Kansainväliset kysymykset kiinnostavat ihmisiä kokemukseni mukaan melko vähän, mutta nyt on toisin. Kansalaismielipide on herännyt, vallalla on ainutlaatuinen valppaus Irakin sodan uhatessa. Merkkiäkään ei ole havaittavissa siitä, että asia olisi liian monimutkainen ymmärrettäväksi.[:]

Kysymys onkin kuoleman vakavasta asiasta, kansainvälisen oikeuden koko perustasta. Hyökkäys näissä oloissa Irakiin merkitsisi sitä, että sodasta tulee taas politiikan keino. YK:n peruskirjan mukaan hyökkäyssota on laiton. Yhdysvaltain uusi sotilasoppi ottaa oikeuden omiin käsiin hyväksyessään ennaltaehkäisevän iskun sen omaa turvallisuutta mahdollisesti uhkaavaan valtioon.

Miljoonat ihmiset ovat kertoneet hallituksilleen, että he vastustavat sotaa. Britannian pääministeri Tony Blair tuskin selviää tilanteesta ehjin nahoin, kun Hyde Parkissa pidettiin toissa lauantaina maan kaikkien aikojen suurin mielenosoitus. Suomessakin aikoihin suurin joukko ihmisiä oli toreilla. Yhteen laskien todistimme ehkä koko maailmanhistorian suurinta mielenilmausta.

Suomi on onnistunut sekä syömään että säästämään kakun tasapainoillessaan vanhan ja uuden Euroopan välillä. Mikä esti Suomea liittymästä Ranskan, Saksan ja Belgian rinnalle selkeästi sotaa vastustavan kannan taakse? Hieroin silmiäni lukiessani, kuinka Helsingin Sanomien johtoportaasta esitettiin äskettäin maan linjaksi perinteisen puolueettomuuspolitiikan ottamista esiin koipussista. Tuon politiikan vastenmielisimpiä piirteitä oli se, että Suomi valitettavan usein ummisti silmänsä ihmisoikeusloukkauksilta. Ja miksi puolueettomuutta muutenkaan peräänkuuluttaisi taho, jolla on kiire saada Suomi Natoon?

Suomen pitää tehdä aivan selväksi, että se todellakin vastustaa sotaa tilanteessa, jossa joukkotuhoaseiden jäljittäminen on kesken ja jossa ei-sotilaallisia kriisinhallintakeinoja on vielä käyttämättä. Voimme ylpeinä kuulua vanhaan Eurooppaan. Ja jos haluamme olla mukana niiden pöytien ääressä, joissa unionissa tehdään päätökset, Saksan ja Ranskan kanssa liittoutumisessa on puolensa.

EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vaarassa joutua Yhdysvaltain panttivangiksi. Tulevissa jäsenmaissa tunnetaan edelleen kylmän sodan ajoista kiitollisuutta Yhdysvaltoja kohtaan. Uusi Eurooppa on altis ilmaisemaan tukeaan Atlantin taakse siinä määrin, että esimerkiksi naapurimaassamme Virossa suojelupoliisi “suositteli”, ettei Irakin sotaa vastaan osoitettaisi mieltä. Jotkut tulivatkin sieltä lahden taakse Helsinkiin.

Kun Britannialta on kysytty, kuuluuko se Euroopan unioniin vai Yhdysvaltoihin, joudtaan tämä kysymys tulevaisuudessa esittämään aika monelle muullekin EU-maalle. Eurooppaa on liian helppo hajottaa ja hallita, kun ulkopolitiikassa ei kyetä tekemään selkeitä enemmistöpäätöksiä.

Kannatan pyrkimyksiä vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, koska Eurooppa voi edistää maailmassa turvallisuutta laajemminkin kuin vain sotilaallisin keinoin. On lisättävä kehitysyhteistyöponnisteluja, valvottava ihmisoikeuksia ja edistettävä reilua kauppapolitiikkaa. On puolustettava kansainvälistä oikeutta mielivallan sijaan, ja aivan erityisesti YK:ta. Nämä ovat olleet leimallisesti eurooppalaisia painotuksia, ja niiden pitää vielä vahvistua.

Siihen tarvitaan myös demokratiaa. Jossakin on nyt demokratiavaje, kun niin moni eurooppalainenkin hallitus toimii täysin ihmisten mielipiteestä piittaamatta. Unionin toimielimistä Euroopan parlamentin kanta Irakin kriisiin on ollut lähimpänä kansalaismielipidettä.