Juna kulkee kohti liittovaltiota – EU:n uusi perustuslaki puolustaa kansalaisia

///Kirja-arvio Helsingin Sanomien Kulttuuri-sivuilla: Teija Tiilikainen, Petri Helander ja Joni Heliskoski: Euroopan perustuslaki.

Kaksi unionin perustajavaltiota – Ranska ja Hollanti – on kansanäänestyksissä hylännyt EU:n perustuslain. Mutta politiikka on palannut politiikkaan, ilmapiiri sähköistynyt. Nyt me muutkin alamme kiinnostua asiasta.[:]

Onko perustuslaki tosiaan uusliberaali hanke, joka estää unionin sosiaalisen kehittämisen, kuten kriittiset ranskalaiset väittävät? Vai sittenkin uusi pakkopaita, johon talouden vapaat voimat halutaan kahlita, kuten suosittu vasta-argumentti kanaalin toisella puolella kuuluu?

Globalisaatio on suistanut kansallisvaltion raiteiltaan. On vaikea hahmottaa, missä ja miten meitä koskevat päätökset tehdään.

On jäänyt epäselväksi, mistä EU on vastuussa ja mistä on kovisteltava jäsenvaltioiden johtajia. Nämä menevät Brysselin selän taakse epämieluisien kansallisten ratkaisujen hetkellä ja käyttävät Brysselin-korttia sisäpolitiikassaan, kun se on edullista.

    
Teija Tiilikainen, Petri Helander ja Joni Heliskoski ovat kaikki osallistuneet Suomen hallituksen puolesta eri tehtävissä perustuslain synnyttämiseen, Tiilikainen näkyvimmin pääministerin henkilökohtaisena edustajana tulevaisuuskonventissa. Kolmikko on kirjoittanut kirjan Euroopan perustuslaki.

Valtiotieteilijä Tiilikainen ja oikeusoppineet Helander ja Heliskoski antavat tarkan käyttöohjeen uuden perustuslain mukaiseen unioniin. Yleisempään käyttöön tämä raamattu saattaisi vaatia oman katekismuksensa, mutta syvällisempää perehtymistä tarvitseville se on hyvä opas sen ymmärtämiseen, mistä EU tulee ja minne se on matkalla.

Selviää, minkälainen oikeudellinen ja poliittinen olio “Sopimuksesta Euroopan perustuslaista” on kuoriutumassa esiin. Lähiviikkoina EU:n jäsenvaltioiden johtajat joutuvat päättämään, annetaanko muodonmuutoksen jatkua.

Kirjoittajien mukaan sisältä katsottuna perustuslaki tuo ratkaisuja moniin unionin toimivuutta heikentäneisiin yksityiskohtiin, mutta “perustuslain keskeisimmät ongelmat tuntuvatkin liittyvän siihen tapaan, jolla se kohtaa eurooppalaisen poliittisen kentän”.

Kun yhteistä eurooppalaista keskustelufoorumia eurooppalaisine vastakkainasetteluineen ei ole, keskustelua hallitsevat kansallisille areenoille tyypilliset jakolinjat, he toteavat. Tämähän on nyt nähty.
    
Kirjasta voi löytää vaihtoehtoisia ratkaisuyrityksiä ratifiointikriisiin. Käy selväksi, että vastustavien valtioiden tahtoa ei oikeudellisesti voida sivuuttaa.

Kaikki vaihtoehdot ovat hyvin hankalia. Juuri nyt suuret johtajat ovat kovin eri linjoilla. Jos ratifiointia kuitenkin nyt päätetään jatkaa, se vain sekoittaisi kansalaisia entisestään.

Jos jäsenmaiden voimaansaattamistoimet toisaalta päätetään keskeyttää, olisi Tiilikaisen, Helanderin ja Heliskosken mukaan edessä “uusi poliittinen keskustelu EU:n valtiosopimusperustan suhteesta unionin kehittyvään demokraattiseen järjestelmään”. Suomeksi sanottuna: voiko unionia enää kehittää demokraattisemmaksi jäsenvaltioiden yksimielisyyttä vaativin menettelyin?

Muodollisesti perustuslaki luodaan jäsenvaltioiden sopimuksella, mutta se voidaan kirjoittajien mukaan ainakin tietyssä määrin nähdä irrallisena tästä sopimuksesta.

Unionille syntyy omaa, osin jäsenvaltioista riippumatonta suvereenia valtaa.

Kirjoittajat pitävät perustuslaki-käsitettä, konstituutiota, oikeutettuna. Jo vuonna 1991 EY-tuomioistuin tosin luonnehti Euroopan yhteisön silloista perustamissopimusta “oikeusyhteisön perustuslakia vastaavaksi asiakirjaksi”.
    
Nyt käsissä polttavalla perustuslailla pyritään vahvistamaan unionin perustavanlaatuisia oikeusperiaatteita, yksilön oikeuksia, kansalaisten vallankäytölle asettamia rajoja sekä hallinnon demokraattista vastuunalaisuutta.

Suuri linja kulkee kohti liittovaltiota, joka saa olemassaolonsa oikeutuksen sekä jäsenmaista että eurooppalaisesta parlamentarismia. Muotoutuu kaksikamarinen parlamentti, jossa Euroopan parlamentista tulee alahuone ja ministerineuvostoista ylähuone. Komissiosta kehkeytyy liittohallitus, jonka jäsenten nykyinen ehdoton riippumattomuusvaatimus korvautuu eurooppalaisten puolueiden Euroopan parlamentille vastuunalaisista edustajista.

Meille suomalaisille liittovaltioajatus näyttäytyy turhan pelottavana, koska olemme yhtenäisvaltion kasvatteina sokeita oman valtiomuodostelmamme heikkouksille, valtion pönkittämiselle ja vallan keskittämiselle.

Jos liittovaltiokehitys on unionin suuri linja, perustuslaki ottaa askelen taaksepäin vahvistaen myös sen vastakohtaa, hallitustenvälisyyttä. Perustetaan neuvoston pysyvä puheenjohtajuus eli unionin “presidentti”. Kollektiivista presidentinvaltaa edustavan Eurooppa-neuvoston avulla jäsenvaltiot pitävät kehittyvää eurooppalaista enemmistödemokratiaa kurissa – aivan presidentinvallan aatteellisen lähtökohdan mukaisesti, kirjoittajat huomauttavat.
    
On kysytty, onko tarjolla oleva perustuslaki aivan liian yksityiskohtainen ja pitkä kansalaisten hyväksyttäväksi. Kolme neljännestä tekstimassasta koostuukin perustuslain näkökulmasta toissijaisista määräyksistä. Ne muodostavat sen kolmannen osan ja koskevat sitä, mitä unioni saa käytännössä tehdä. EU-maiden johtajat riistivät perustuslain luonnoksen tulevaisuuskonventin käsistä, kun tämä osuus oli vasta puolivalmis.

Unionin arvot, tavoitteet, perusperiaatteet, toimivaltuudet ja perusoikeudet kattava ensimmäinen ja toinen osa sisältävät perustavanlaatuiset määräykset.

Varmaan tästäkin syystä Tiilikainen, Helander ja Heliskoski ovat jättäneet kolmannen osan tarkastelustaan vähemmälle. Kirjoittajat kuitenkin huomauttavat, että kolmannen osan määräysten yksityiskohtaisuus ja tarkkuus tehostavat unionille annetun toimivallan periaatteen soveltamista. Unionin toimivalta on määritelty EU:n perustuslaissa tarkkarajaisemmin kuin useimpien liittovaltioiden perustuslaeissa.

Unioni ei siis niin vain kykene kaappaamaan itselleen lisää valtaa.
    
Unionilla on kuitenkin ollut taipumus omia itselleen valtuuksia, joita jäsenmaat eivät ole sille antaneet. Tuomioistuimen uusimmat ratkaisut pyhittävät vapaan liikkuvuuden periaatteen aina niin pitkälle, että se katsoo jäsenmaiden suorienkin verojen keruun muodostavan häiriön sisämarkkinoiden toiminnalle. Tämä näyttää tulleen jäsenvaltioille yllätyksenä, eikä sitä liene perustuslain yhteydessä ehditty tarkastella.

Näin nähtynä unioni on Ranskan vasemmistovoimien hylkäämä uusliberaali hanke, joka vaarantaa hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusperustan, verojen kannon, elleivät (perustus)lainsäätäjät korjaa valuvikaa.

Eurooppalaisen oikeiston mielestä se ei ole mikään vika. Se ei halua luoda markkinavoimille poliittista vastapainoa ja vahvempaa sosiaalipolitiikkaa. Tässä on suuren eurooppalaisen poliittisen taistelun tanner.
 
Luettuani Tiilikaisen, Helanderin ja Heliskosken Euroopan perustuslain alan taipua ajattelemaan, että kriisistä päästäisiin kohti uusia eurooppalaisia haasteita, jos tuo harmillinen kolmas osa palautettaisiin konventille uudelleen valmisteltavaksi.

Voin kuitenkin yhtyä kirjoittajien arvioon, että perustuslaki tuo tehokkaampia välineitä unionin demokraattiseen valvontaan sekä kansalaisten osallistumiseen.

Unionista tulee virtaviivaisempi, joskin monimutkaisia poikkeussääntöjä jää vieläkin vaivaksi asti. Unioni vahvistuu kansainvälisenä toimijana ja puolustaa kansalaisia globalisaation tyrskyissä nykyistä paremmin.

Näin päädyn lopulta kannattamaan perustuslain voimaansaattamista, jos vaarana on, että kaikki jatkuu entiseen malliin.

Facebook
Twitter
WhatsApp