On ihailtava tapaa, jolla puoluetoverimme Joschka Fischer onnistui saamaan aikaan vilkkaan keskustelun Euroopan tulevaisuudesta. Tuskinpa juuri kukaan olisi muuten edes huomannut, että EU-maiden hallitukset yrittävät samaan aikaan toisaalla viilata pikkuparannuksia unionin rakenteisiin. Vielä ihailtavammaksi Fischerin keskustelualoitteen tekee se, että Berliinin puhe on hieman sekava kokoelma ajatuksia, joita ei kaikkia edes voi sovittaa yhteen. Puheen ansio lienee kuitenkin yrityksessä ratkaista unionin laajenemisen ja syvenemisen vaikea yhtälö. [:] Fischer kuuluu niihin malttamattomiin sieluihin, jotka katsovat, että edistys on liian hidasta. Hän ei kaihda ajatusta, että edelläkävijät muodostavat tiiviimmän liiton uuden perustuslain pohjalle. Malttamattomuus on ymmärrettävää, mutta ajatuksessa muista erottautuvan ydinryhmän, “painovoimakeskuksen” perustamisessa on vaaransa. Fischerille voisi suositella etenemistä niin sanotun joustavan yhteistyön pohjalta, jossa joukko jäsenmaita voi tietyllä toimialalla tiivistää suhteitaan yhteisten instituutioiden puitteissa. Eri asioissa voi olla puuhaajana eri joukko, mikä antaa jäsenmaille lisää liikkumavaraa. Joschka Fischer on syvästi oikeassa todetessaan, että kansalaisten luottamusta ei enää voiteta EU:n perustajaisien menetelmillä. Tarvitaan uusi sopimus siitä, mikä kuuluu unionin ja mikä jäsenmaiden vastuulle.
Olisin odottanut Fischerin sanovan jotakin myös meneillään olevasta prosessista, jossa laaditaan EU-kansalaisten perusoikeuskirjaa. Sitä voidaan pitää perustuslain alkuna. Pahamaineinen f-alkuinen sana, federalismi, jota Fischerkin kannattaa, lienee ainoa tapa taata ihmisille vaikutusmahdollisuus niin paikalliseen, alueelliseen, valtiolliseen kuin unioninkin päätöksentekoon. Oma lopullinen ratkaisuni (se kuuluisa finalité politique) on globaali federalismi. Maailmanlaajuisiin asioihin pitää päästä vaikuttamaan ennen kuin markkinavoimat jyräävät meidät kokonaan. Ja jos suuret, keskusjohtoiset EU-maat kuten Ranska, Espanja ja Britannia kääntyisivät hajautettuun federalismiin Saksan mallin mukaisesti, lisääntyisi demokratia olennaisesti yli sadan miljoonan eurooppalaisen elämässä. Fischer ehdottaa myös Euroopan parlamentin lakkauttamista. Hänen kaksikamarisen EU-parlamenttinsa alahuone koostuisi eduskunnan ja muiden kansallisten parlamenttien jäsenistä, jotka viettäisivät muun työnsä lomassa muutamia päiviä Strasbourgissa. Suunta olisi siis päinvastainen kuin mihin nyt pyritään, kun kaikenlaiset kaksoismandaatit Euroopan parlamentissa halutaan kieltää. Parlamentin toiseen kamariin äänestettäisiin senaattorit. Kukahan edustaisi Suomea? Lipponen, Niinistö tai Aho? Olisi pieni riski jättää Suomen asiat kenelle tahansa näistä kolmesta. Euroopan tulevan hallituksen Fischer puolestaan kokoaisi nykyisestä ministerineuvostosta eli kansallisista hallituksista.
Minusta ainoa looginen ratkaisu on kehittää komissiota poliittisemmaksi elimeksi, joka on yhä enemmän vastuussa Euroopan parlamentille ja joka saa yhä enemmän hallituksen piirteitä. Niitä sillä jo onkin. Epäilen myös Joschkan ajatusta unionin vahvasta, suoraan vaaleilla valitusta presidentistä. Saksan malli on tässäkin paljon parempi: presidentti, joka ei sekaannu päivänpolitiikkaan vaan toimii kansakunnan henkisenä herättäjänä. Joschka on erittäin tervetullut keskustelemaan ajatuksistaan Euroopan parlamenttiin; kutsun olemmekin jo esittäneet. Uskon, että löydämme yhteisiä vastauksia, koska kysymykset ovat oikeita ja polttavan ajankohtaisia.
Vihreä lanka, kolumni 21/00
