Turun Sanomien kolumni 30.08.2002
Johannesburg, 29.8.2002
Kestävän kehityksen maailmankonferenssin puoliväli alkaa häämöttää Johannesburgissa. Niin kauan kun kokous ei ole päättynyt, sitä ei ole varaa julistaa turhaksi. Mutta jos käsillä olevien ympäristö- ja kehitysongelmien ratkaisemisessa ei siirrytä sanoista tekoihin, kaikilta inhimillisiltä pyrkimyksiltä putoaa pohja. Tästä vakuuttuakseen tarvitsee vain ottaa puoli päivää lomaa ja lähteä kokouspaikaltamme, uskomattoman ylellisestä, linnoitusmaisesta ostoskeskuksesta laitakaupungille. [:]
Sadattuhannet mustat elävät edelleen oloissa, joita ei voi sanoin kuvata. Puhtaasta vedestä ja viemäröinnistä ei ole tietoakaan. Köyhyyden keskellä rehottaa väkivalta, joka uhkaa erityisesti naisten ja lasten elämää.
Valtiolla ei ole kovinkaan paljon annettavaa heille, mutta toivoa antaa paljolti naisten käsissä oleva työ omalla kulmakunnalla esimerkiksi AIDS:in ja perheväkivallan vastustamiseksi. Jokainen satsaus naisten vahvistamiseen toisi täällä varmaan kymmenenkertaisen tuoton.
Suomen valtuuskunta on ottanut erityiseksi lähetystehtäväkseen torjua fundamentalistimaiden pyrkimykset palauttaa naisten oikeuksia koskevat sopimukset kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Perhesuunnittelussa ja lisääntymisterveydessä pitää nojautua “kulttuurisiin ja uskonnollisiin arvoihin”, vaatii epäpyhä allianssi, johon kuuluvat niin Indonesia, Vatikaani kuin Yhdysvallatkin. Eräät katoliset EU-maatkaan eivät ole aivan vastustuskykyisiä sille.
* * *
Johannesburgin suuri jännite hahmottuu päivä päivältä selvemmin. Pohjoisen rikkaiden maiden on turha toivoa varauksetonta tukea kestävien kulutus- ja tuotantotapojen ohjelmilleen, elleivät ne ole valmiita ylittämään aikaisempia lupauksiaan kehitysrahoituksesta, velkojen kuittaamisesta ja markkinoidensa avaamisesta kehitysmaiden tuotteille. Ne ovat selvästi riittämättömiä kestävän kehityksen saavuttamiseen.
EU ja USA ovat kuitenkin lukinneet kantansa siihen, mitä viime vuonna Dohassa sovittiin kaupasta ja Monterreyssä kehitysyhteistyörahoituksesta. Halua asettaa määräaikaa edes YK:ssa yhteisesti sovitun 0,7 % kehitysyhteistyötavoitteen saavuttamiseen ei ole.
Johannesburgin toimintaohjelmasta näyttää muodostuvan markkinauskon ylistys. EU edustaa asteen verran sosiaalisempaa linjaa kuin Yhdysvallat, mutta suuressa katsannossa ne eivät eroa toisistaan. On tietysti ironista, että molemmat tuntevat kauhua luopua ympäristöä vahingoittavista tuista ja etenkin maataloustuotteidensa vientitukiaisista, joilla ei pitäisi olla sijaa markkinataloudessa.
Kehitykseen kaivataan nyt myös yksityistä rahaa. Vastuullisia yrityksiä kutsutaan mukaan kumppanuuksiin. Olen itsekin mukana käynnistämässä täällä erästä, jossa autetaan kehitysmaita poistamaan bensasta myrkyllisimmät aineet, etenkin lyijy.
Kumppanuussopimukset voivat täydentää muita keinoja, esimerkiksi lainsäädäntöä ja valtioiden välisiä sopimuksia, mutta virallista kehitysrahoitusta niillä ei voi korvata.
Ensi viikolla Johannesburgiin saapuvat valtioiden johtajat kykenevät avaamaan lukitut kantansa, jos he sitä tahtovat. Heillä ei ole varaa tulla Johannesburgiin tyhjin käsin, eikä poistua häntä koipien välissä. Muutoin mahdollisuudet edistää kestävää kehitystä menetetään pitkäksi aikaa.
HEIDI HAUTALA
