Kirjoitin tätä kolumnia torstaina lentokoneessa matkalla Itä-Timorille, jossa järjestetään maanantaina kansanäänestys tämän Indonesian valtaaman, Portugalin entisen siirtomaan itsenäistymisestä. Matkalla määränpäähämme oli tiedossa tapaamisia muiden EU-tarkkailijoiden ja Itä-Timorin kotiarestissa olevan vastarintajohtaja Xanana Gusmaon kanssa. Kansanedustajat Paula Kokkonen (kok.) ja Kimmo Kiljunen (sd.) kuuluvat matkaseurueeseeni. Kaikille meille toivotettiin lähtiessä erityisesti turvallista matkaa. [:] Jakartassa kuulimme, että jännitys oli taas purkautunut väkivaltaisuuksiksi Dilin, Itä-Timorin pääkaupungin kaduilla: kuolemanpartiot osoittavat voimaansa pelotellen itsenäisyyden kannattajia. Meidän on määrä rauhoittaa tilannetta läsnäolollamme ja luoda äänestykselle otolliset olosuhteet. Itä-Timor on kansainvälisessä oikeudessa kiistaton tapaus kuten myös siirtomaavallan jälkeen Marokon valtaan joutunut Länsi-Sahara. Sielläkin YK pyrkii järjestämään kansanäänestyksen. Mutta entä kaikki ne muut kansat ja alueet, jotka haluavat muodostaa oman, itsenäisen valtion? Onko se mahdollista maailmassa, jossa valtioiden rajat ylittävä riippuvuus yhä kasvaa ja vaatii entistä enemmän yhteistyötä? Luulenpa, että ratkaisua on haettava pikemminkin itsehallinnosta kuin itsenäisyydestä. Ahvenanmaa on yksi, onnistunut esimerkki, vaikkei se kelpaa patenttiratkaisuksi Kaukasuksen tai Balkanin kiistojen keskelle; ehkä hiukan kuitenkin. YK:n uusi inhimillisen kehityksen raportti painottaa tarvetta luoda maailmanlaajuinen päätöksentekojärjestelmä. Tästä ei ole pitkä matka eräänlaiseen globaaliin federalismiin, jossa itsehallinnolliset alueet ja valtiot sekä niiden yhteenliittymät tekevät kaikkia maita sitovia päätöksiä ilmastopolitiikasta, vapaiden pääomaliikkeiden rajoittamisesta tai pakolaisten suojelusta.
Olemme kaikki tällä planeetalla syvästi riippuvaisia toisistamme. Edes rikkaat eivät pelastu, vaikka rakentavat yhä ylellisempiä saarekkeita vartioiduille alueilleen korkeiden aitojen taakse. Valtiollinen itsenäisyys on nykymaailmassa aina rajallista. Valtiot voivat itsenäistyä vain liittyäkseen lopulta yhteen uusin tavoin. Viron matka uudesta itsenäisyydestä Euroopan unioniin on hyvä esimerkki. Erityisen ongelmallinen on ajatus yhden kansanryhmän valtioista. Kosovossa todistamme parhaillaan, miten vaikeaa on sammuttaa vihanpitoa kansojen kesken. Oli hyvin ajattelematonta kuvitella, että sota olisi ratkaissut kiistat. Yhtä vähän on perusteita sille, että vain albaanit olisivat oikeutettuja asumaan Kosovossa. Kansainvälinen yhteisö voi tehdä enemmän kansanryhmien välisten kiistojen ennaltaehkäisemiseksi. Euroopan parlamentti on viime talvena tehnyt ehdotuksen ei-sotilaallisten rauhanjoukkojen perustamisesta. Psykologeja, opettajia, yhdyskuntatyöntekijöitä ja melkein minkä alan ihmisiä tahansa voidaan kouluttaa ja lähettää kriisialueille silloin, kun jotakin vielä on tehtävissä. He rakentaisivat yhteiskuntaa arkipäivän yhteistyöllä lisäten luottamusta erilaisten ihmisten kesken. Monikulttuurisuuden toteuttaminen on vaikeampaa kuin siitä puhuminen. Suomi, joka on poikkeuksellisen puhdas kansallisvaltio, on joutunut koville ulkomaalaisten muuttaessa eri syistä maahamme. En näe muuta ratkaisua kuin sen, että erilaisuutta opitaan ymmärtämään ja sen kanssa elämään. Jokainenhan on kuitenkin erilainen mutta samanlainen. Dagestanissa ja Afganistanissa voimme havaita, kuinka muslimisissit pakottavat kokonaisvaltaista vaihtoehtoa länsimaiselle (mukaan lukien venäläiselle) moraaliselle rappiolle. Naisilla ei tietysti ole paljoa sanansijaa, tuskin aina ihmisoikeuksiakaan.
Tapasin viime talvena Pakistanin ihmisoikeuskomission puheenjohtajan. Tämä viisas nainen sanoi, että yritys luoda islamilainen valtio on perinteen hyväksikäyttöä ja uskonnon väärinkäyttöä vallan anastamiseksi. Tämä on myös kannanotto maallisen valtion puolesta. Uskonto olkoon kunkin yksityisasia ja uskonnonvapaus jokaisen oikeus. Rikollisuuteen ja muuhun rappioon on yksinkertaisesti löydettävä muita ratkaisuja kuin uskonnollinen pakkovalta.
Turun Sanomien kolumni 27.08.1999
