Keskusteltaessa kansanedustaja Pentti Tiusasen ilmiantajamenneisyydestä on kiinnostavaa pohtia, mitä informaatiotekniikan kehitys on tehnyt vakoilujärjestelmille. Yksi asia on varma: omia tai vieraita kansalaisia urkkiva valtio ei tarvitse enää satojen tuhansien epävirallisten työntekijöiden verkostoa. Riski, että jopa omassa makuuhuoneessa asustelisi ilmiantaja, on korvautunut sillä, että tiedot siirtyvät kohteensa olohuoneessa sijaitsevasta tietokoneesta vaivihkaa keskustietokoneille vaikkapa Atlantin taakse. [:] Näin väitetään Yhdysvaltain ja sen liittolaisten ylläpitämän Echelon tiedustelujärjestelmän toimivan. Jos näin huikea tekniikka olisi ollut käytössä jo 1980 luvun DDR:ssä, työttömyystilastoihin olisi ilmestynyt kummallisia piikkejä satojen tuhansien urkkijoiden muuttuessa valtiota hyödyttämättömiksi hylkiöiksi. Euroopan parlamentin väliaikainen valiokunta selvittelee parhaillaan Echelonin saloja, ja jos haaviin saadaan aikanaan kaloja, ne ovat huomattavasi penttitiusasia isompia tekijöitä. Olen usein ihmetellyt, miksi Suomessa ollaan niin vaatimattomia maamme lähihistorian tutkimisessa. Käytännön filosofian professori Timo Airaksisen ja monen muunkin mielestä syynä on se, että kovin moni tutkija katseli tiedustelutoimintaa kiusallisen läheltä. DDR:n ulkoministeriön suomalaisia koskevat tiedot ovat siirtymässä Washingtonista Helsinkiin. Toivottavasti ne luovutetaan tutkijoille sensuroimatta. Myöskään Suomen akatemian ei tulisi ujostella. Poliittisen historian ja valtio-opin alalla olisi suunniteltava laaja tutkimusohjelma suomalaisten lähimenneisyyden suhteista vieraiden valtojen tiedustelupalveluihin. Kylmän sodan aikana saattoi tavata rajatilapsykoosin vallassa olevia ihmispoloja, joita terrorisoivat sekä idän että lännen agentit. Mahdollisesti tutkimukseen tulisi ottaa mukaan KGB- ja Stasi-yhteyksien lisäksi myös CIA:n toiminta.
Keskustelu Pentti Tiusasesta on tuonut elävästi mieleeni oman kokemukseni Stasista. Olin keväällä 1989 Vihreän liiton puheenjohtajana järjestämässä Kotkaan melko ainutlaatuista Itämeri-konferenssia. Kutsuimme sinne vapaat ympäristöryhmät myös meremme sosialistisilta rannoilta, muun muassa DDR:stä, josta poimimme listallemme Itä-Berliinin kansainvälisesti tunnetun ympäristökirjaston, joka oli Stasin vaarallisuudeltaan ykkösluokkaan lukema oppositioryhmä. Tiesin, ettei näitä henkilöitä nähtäisi Kotkassa, ellemme keksisi jotain aivan erityistä. Menin DDR:n Helsingin suurlähetystöön keskustelemaan asiasta ja pyysin, ettei heidän osallistumiselleen asetettaisi esteitä. Joitakin kohteliaisuuksiakin vaihdettiin. Ympäristökirjaston edustajat eivät tietenkään saaneet virallista lupaa osallistua kokoukseen, mutta he päättivät kokeilla, koskisiko Suomen ja DDR:n välinen sopimus matkustajien viisumivapaudesta myös DDR:n kansalaisia. Ei koskenut. Heidät pysäytettiin Gdanskissa, ja kun he aikanaan palasivat kotiin Berliiniin, soitti Stasi välittömästi ovikelloa. Syytetoimet muun muassa luvattomasta yrityksestä ylittää sosialistisen järjestelmän raja kaatuivat vain siksi, että Berliinin muuri murtui samana syksynä. Yksin tästä rikoksesta on laadittu kymmeniä sivuja muistioita Stasin arkistoihin. Niiden joukosta on löytynyt myös minun allekirjoittamani kutsu tuohon erittäin vaaralliseen kokoukseen Kotkaan. Vähemmän hauska sattuma on, että silloinen Kotkan DDR-ystävyysseuran puheenjohtaja Pentti Tiusanen otti erittäin aktiivisesti osaa kokoukseen esiintyen hyvin kärkevänä haastajana. Monien kommunistien mielestä sosialistisessa maailmassa ei voinut olla ympäristötuhoja. Niiden olemassaolosta tiedettiin lännessä niin vähän, että Kotkan konferenssi olikin sensaatio. Mutta ehkä Pentti Tiusasen kohdalla kyse oli vain siitä, ettei hän halunnut antaa kotikaupunkiaan vapaaehtoisesti vihreiden näyttämöksi, olihan hän jo tuolloin tunnettu paikallinen ympäristöaktivisti.
Turun Sanomien kolumni 26.01.2001
