Heidi Hautalan kirjoitus Eurooppalaisen Suomen raportissa federalismin eri merkityksistä ja väärinymmärryksistä[:]
Federalismi hajauttaa valtaa
Eduskuntatalon arvokkain kokoussali kuului vuosikymmeniä suurelle valiokunnalle, joka heräsi kukoistukseensa vasta, kun piti turvata Suomen EU-päätöksenteossa lainsäädäntövallan säilyminen eduskunnalla. Harva tietää, että alun perin tuo sali oli ajateltu kaksikamarisen
eduskunnan ylähuoneen kokoontumistilaksi.
Suomi on pysynyt yhtenäisvaltiona, jossa lainsäätäjä on yksikamarinen eduskunta. Federalismin periaatteen mukaisesti Suomessa maakunnat olisivat itsehallinnollisia yksiköitä. Sellaista ei nykyinen maakuntahallinto muistuta kuin etäisesti. Federalistinen periaate ei vaadi kymmenien tai satojen miljoonien ihmisten väestöä, se soveltuu yhtä hyvin myös pienempiin puitteisiin.
Useimmille suomalaisille Britannian pääministeri Margaret Thatcherin aikanaan kiroama “f-sana”, federalismi, tuo mieleen vallan keskittymisen Brysseliin. Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ajatellaan merkitsevän pakkovaltaa. Kannattajienkin on puhuttava häveliäästi “hajautetusta liittovaltiosta”, vaikka liittovaltio on nimenomaan federalistisesti
hajautettu valtarakenne.
Federalismi on yksinkertaisimmillaan periaate, joka auttaa jakamaan toimivaltuudet vaikka koko maailmanyhteisössä niin, että kustakin kysymyksestä voidaan päättää tarkoituksenmukaisimmalla tasolla. Koulutuspolitiikassa linjat vedetään kansallisesti ja niitä toteutetaan kunnissa ja joiltain osin yksittäisissä kouluissa. Ilmastonmuutoksen torjunta puolestaan on esimerkki siitä, että päätöksiä tarvitaan niin globaalisti, kansallisesti kuin paikallisestikin. Välitasona EU:lla on tässä ponnistelussa tärkeä osa, onhan unioni tähän asti ollut maailmanlaajuisen ilmastopolitiikan veturi.ß
Federalismissa valtaa ei kukaan ota pois, vaan sitä siirretään demokraattisin päätöksin “alhaalta” “ylös” – ja tarvittaessa myös takaisin. EU-kriitikot tosin kysyvät, milloin niin on tehty unionissa. Todennäköisesti unionilla on vieläkin liian vähän toimivaltaa jäsenmaihin nähden, jotta se pystyisi vastaamaan globalisaation haasteisiin. Yksikin jäsenmaa pystyy estämään veroja koskevat päätökset, joita tarvittaisiin ehkäisemään haitallista verokilpailua. Ulkopolitiikassa erityisesti suuret jäsenvaltiot toimivat unionin ohitse heikentäen sen yhteisiä pyrkimyksiä.
Liittovaltiolla on oltava toimielimet, joita valvotaan kansanvaltaisesti. Hyvä esimerkki on Saksa, jossa liittovaltion laeista päättävät yhdessä osavaltiot ja liittovaltiot vaaleilla valittuine edustajineen. Osavaltioista ylpeimmät ovat “vapaavaltioita”. Niille Bryssel merkitsee usein oikotietä Berliinin ohitse.
EU:ssa liittovaltiomaisuutta lisää Saksan mallin mukainen lainsäädäntömenettely, jossa komission esitykset joutuvat ministerineuvoston ja parlamentin yhdessä päätettäviksi. Tätä kehitystä kuvaa Euroopan parlamentin vahvistuminen. Kukaan ei pidä sitä enää vain keskustelukerhona.
EU:n jäsenvaltiot ovat jokaisen uuden perustamissopimusmuutoksen myötä lisänneet unionin liittovaltiopiirteitä. Yhteisillä toimielimillä, komissiolla, parlamentilla ja tuomioistuimella, on tämän kehityksen myötä yhä enemmän valtaa asioissa, jotka jäsenvaltiot ovat luovuttaneet unionissa päätettäviksi. Unionin kyky toteuttaa perustamissopimusten tavoitteita on huomattavasti tehostunut. Se on myös Suomen kannattama suunta, eikä se ole ollut pienen maan edun vastaista.
Tehokkuuden vastapooli on demokraattisuus. Jos liittovaltiokehitys tekee päätöksenteosta tehokkaampaa, on välttämättä vahvistettava myös demokratiakehitystä. Suorilla vaaleilla valittu Euroopan parlamentti valvoo yhä tiukemmin komissiota ja tekee unionia läpinäkyvämmäksi ja avoimemmaksi, koska sen toiminta on melkein kokonaan julkista. Jäsenvaltioiden EU-päätöksenteon avoimuudessa on paljon parannettavaa. Jopa Suomen eduskunnassa EU-asiat päätyvät vain poikkeustapauksissa suuren salin julkisiin keskusteluihin. Parhaimmillaan federalismi toteutuu unionissa vasta, kun myös kansalliset parlamentit ottavat EU-asiat täysin osaksi avointa ja julkista lainsäädäntötyötään, ja tekevät yhä tiiviimpää yhteistyötä Euroopan parlamentin kanssa kansalaisten hyväksi.
Saksan perustuslakituomioistuin vaati hiljattain liittopäiviä ottamaan liittohallituksen toiminnan EU:ssa vahvemmin omaan valvontaansa. Liittotasavallan ylin tuomioistuin vaali näin demokratiaa.
Viimeisin perustamissopimuksen muutoksen tulos, Lissabonin sopimus, oli työnimeltään perustuslakisopimus, jopa perustuslaki. “Perustuslaki” herättää monissa huolen unionin vallan sinetöimisestä kansalaisten ja jäsenvaltioiden ulottumattomiin. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Perustuslaissa jäsenvaltiot ja niiden kansalaiset – kansanäänestyksessä tai parlamentin päätöksellä – sopivat unionille luovutettavista toimivaltuuksista ja säätävät kansalaisten perusoikeuksista. Lissabonin sopimus, vahvistaessaan unionin federalistisia piirteitä, myös sääti kansalaisten perusoikeudet oikeudellisesti velvoittaviksi.
Maailma ei pääty Euroopan unionin rajoihin. Lissabonin sopimuksella unioni sai oikeushenkilöllisyyden ja se nousee aiempaa vahvemmaksi globaaliksi toimijaksi. EU pyrkii vahvistamaan myös globaalia päätöksentekoa muun muassa YK:ssa. Samalla olisi tärkeää lisätä kansainvälisten järjestöjen läpinäkyvyyttä ja vastuunalaisuutta kansalaisille.
Visiona voi olla “globaali federalismi”, jossa kansalaisille pyritään ylikansallisen talouden oloissa takaamaan oikeus vaikuttaa häntä itseään koskeviin asioihin, aina paikalliselta ja kansalliselta tasolta EU:n kautta globaalitasolle asti.
