///Turun Sanomat
Joulukuun äänekkäin helpotuksen huokaus kuului, kun Euroopan parlamentti oli kaiken toivon jo hiivuttua hyväksynyt oman palkkauudistuksensa, jolla tehtäisiin loppu muun muassa ylisuurista matkakorvauksista.[:]
Niitä on perusteltu tapana tasoittaa palkkaeroja ääripäiden, Portugalin ja Espanjan sekä toisaalta Italian ja Saksan välillä. Loogistahan tämä ei ole, sillä parasta edustajanpalkkiota nostava sisilialainen nauttii myös pitkistä matkoistaan. Peliä on käyty vuosien ajan ilman pienintäkään häpeää juuri suurimmista saavutetuista eduista.
Kun pohjoisten protestanttisten maiden pitkämatkalaiset saapuivat Brysseliin 1995, alkoi keskustelu järjettömyydestä. Meistä monia nolotti edustaa kansalaisia, kun rahaa tuli sisään ikkunoista ja ovista.
Paineen kasvaessa tekemättömiä matkoja ei onneksi enää korvattu. Myös avustajakorvausten vastikkeetonta jakamista muun muassa perheenjäsenille alettiin tilkitä. Suomalainen edustaja Timo Järvilahti lopetti jälkimmäisen käytännön, mutta hän olikin pohjoiseurooppalaisittain tavoiltaan ainutlaatuinen poikkeus.
Kului vuosia, työryhmiä perustettiin näyttävästi ja lakkautettiin vähin äänin. Puhemies toisensa jälkeen julisti palkkareformin tärkeimmäksi tavoitteekseen. Tarvittiin kuitenkin skandaali suuressa keskieurooppalaisessa EU-maassa, jossa kukaan ei ole säästynyt kotimaisilta reformeilta. Saksan bulevardilehdistön kuningas Bild Zeitung räväytti tänä syksynä kuvat niistä saksalaisista, jotka olivat asettuneet Strasbourgin reformin tielle.
Parlamentin sisäisen logiikan mukaan uudistus oli jo alussa uskottu sille, jolla on eniten vartioitavaa, tässä tapauksessa saksalaiselle Willy Rothleylle (sd). Taitavana juristina tämä löysi aina uusia tapoja saattaa neuvottelut ministerineuvoston kanssa hymyillen umpikujaan.
Oman keltaisen lehdistön räväyttäessä asian etusivuilleen ääni muuttui kellossa. Parlamentin oli sittenkin mahdollista sopia jäsenmaiden kanssa. Eläkeikää nostettiin 63 vuoteen aiemmin ehdottomana pidetyn 60 vuoden sijaan. Edustajan koskemattomuudesta voitaisiin päättää toisessa yhteydessä. Kansallista verotusta siedettäisiin. (Viimemainittua ovat vaatineet erityisesti pohjoismaiset edustajat, joiden rakkaus veroihinsa herättää muissa alituista kummastusta.)
Parlamentti siirsi näillä myönnytyksillä Mustan Pekan joulun alla jäsenmaille. Neuvoisin vakavasti tarttumaan parlamentin tarjoukseen nyt, kun ihme näyttäisi vuosien vetkuttelujen jälkeen tapahtuvan.
Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Parlamentti on tarkoituksella jättänyt uudistuksen voimaanastumispäivän avoimeksi. Se voi olla ensi kesän EU-vaalien jälkeen – tai vasta 2009. Myös “byrokratiaa” vierastetaan. Tällä tarkoitetaan velvollisuutta esittää tositteet huomattavista poliittiseen toimintaan tarkoitetuista kulukorvauksista.
Parlamentin avoimuudessa on muitakin, vähemmän esillä olleita puutteita. Kun olin vielä itse mukana, koetin saada kollegat hyväksymään meitä avustavien henkilöiden ja järjestöjen nimet internetissä, en muuta. Avustajien etujärjestökin halusi nimet kiihkeästi julki, koska “laillistaminen” olisi myös suoja kohtuuttomia työehtoja vastaan.
Ehdotustani torjuttiin tietosuojasäädöksillä. Työsopimusten osapuolenahan ei ole parlamentti, vaan edustaja ja avustaja, sanottiin. Ei auttanut huomauttaa, että avoimuus auttaisi veronmaksajia valvomaan julkisten varojen käyttöä. Ratkaisu jäi tällä erää puolitiehen. Strasbourgissa ja Brysselissä työskentelevien avustajien nimet ovat internetissä, muiden eivät. Töitä riittää.
Entä vaalirahoitus? Vuonna 1999 EU-vaaleissa tarvittiin Suomessa keskimäärin 400 000 markkaa läpimenoon, ja enimmillään ehdokkaat käyttivät 900 000 markkaa. Suomen laki vaalirahoituksen julkistamisesta koskee nyt ensi kertaa eurovaaleja.
Laki vain ei ole vesitiivis. Tukijat voidaan kätevästi kätkeä otsikon “lahjoitukset tukiyhdistykselle” taakse. Toisaalla Euroopan parlamentti edellyttää jäseniään tekemään joka vuosi selkoa poliittiseen toimintaansa saadusta tuesta. EU-vaalirahoitus katoaa mustaan aukkoon.
Etujärjestöt ovat jo huomanneet, että pystyvällä euroedustajalla on valtaa keskivertoministerin verran. Tämänkin pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.