Naisiin kohdistuva väkivalta – seminaarin tervetuliaissanat 4.11.

”Komitea on huolissaan siitä, että maassa naisiin kohdistetaan edelleen runsaasti väkivaltaa ja että perheväkivallan uhreina kuolee paljon naisia. Naiset joutuvat kärsimään sukupuolisesta häirinnästä. Maassa ei ole minkäänlaista kokonaisvaltaista suunnitelmaa, jolla naisten kokemaa väkivaltaa vähennettäisiin. Maan hallitus ei ole huolehtinut siitä, että väkivallan ehkäisemistä johdettaisiin tai koordinoitaisiin tehokkaasti.” [:]

Nämä eivät ole minun sanojani. Ne eivät kosketa jotain kaukana meistä olevaa. Nämä ovat naisten syrjintää vahtivan YK:n komitean sanoja vapaasti käännettyinä.  Ne koskevat Suomea. Ne koskevat meitä.

Naisiin kohdistuva väkivalta tulee vahvasti esiin myös Suomen kansallisessa toimintaohjelmassa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325:stä. Se koskee naisten asemaa konflikteissa.

Ei kuitenkaan voi auttaa muita, ellei aloita itsestään.

Me emme ole mallimaa naisille myöskään Euroopan neuvoston eli Euroopan vanhimman ja suurimman ihmisoikeusjärjestön mielestä. Meiltä puuttuu satoja turvakotipaikkoja eurooppalaisiin minimivaatimuksiin nähden. Meiltä puuttuu ympäri vuoden, vuoden jokaisena päivänä auki oleva, neuvova ja auttava puhelin väkivallan uhreille. Meiltä puuttuu väkivallan kohtaamista helpottava, järjestelmällinen koulutus ammattiauttajille. Meiltä puuttuvat matalan kynnyksen palvelut lähes kokonaan. Ei ole siis paikkoja, joihin saisi tulla puhumaan väkivallan peloistaan ja huolistaan vaikka nimettömänä jo ennen kuin mitään suurta tragediaa tapahtuu.

Näistä samoista asioista on puhuttu Suomessa jo ainakin vuodesta 1995. Sen jälkeen on suollettu lukematon määrä erilaisia julkilausumia ja kannanottoja. Lyhytaikaisia projekteja ja hankkeita on toteutettu. Mutta julkilausuma ja lyhytkestoinen ovat näiden yritysten ydinsanoja. Ne merkitsevät sanoja, eivät tekoja. Toivon, että tähän seminaariin päättyisi ponnettomuus ja vastuun väistely. Toivon, että tästä seminaarista lähtien meidänkin maassamme päästäisiin sanoista tekoihin ja lyhytnäköisistä projekteista kaukokatseiseen työhön.

Kansanterveyslaitos ja Stakes ovat yhdistymässä. Sinne tulee perustaa kunnolla resurssoitu yksikkö väkivallan vastaiseen työhön. Sen tulisi johtaa Suomessa lähisuhdeväkivallan ehkäisyä. Sen tulisi kerätä keskitetysti tieto koulutuksesta ja hyvistä käytännöistä. Tämä yksikkö voi tukea myös kuntia ja kolmannen sektorin järjestöjä. Ne tuottavat noita jo aiemmin puheessani mainittuja, Suomesta vielä osittain kokonaan puuttuvia palveluja. Eduskunnan juuri hyväksymässä mietinnössä uudesta laitoksesta tätä yksikköä pidetään tärkeänä. Mutta tämä ei riitä.

Valtion tuottavuusohjelma ei voi olla este tällaisen yksikön toiminnan käynnistämiselle kunnollisella tavalla. Yksikköön on saatava työntekijöitä. Tuottavuus on saanut kieroutuneen merkityksen, jos ihmishenkien säästämistä ei pidetä enää tässä maassa tuottavana toimintana.

Hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan on kirjattu poikkihallinnollinen ohjelma naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi. Työ on käynnistymässä. Sille ei kuitenkaan ole osoitettu lisäresursseja.

Eduskunnan tulee budjettivaltansa kautta varmistaa kunnolliset voimavarat uudelle yksikölle ja poikkihallinnolliselle ohjelmalle. Minkään priorisoinnin ei tule voida sivuuttaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Paitsi että se on ihmisoikeusloukkas, ei tule unohtaa, kuinka paljon rahaa se nielee suoraan ja välillisesti.

Oikeusministeriö on asettanut työryhmän, jonka on määräaikaan 31.5.2009 mennessä suunnitella, miten parisuhteessa tapahtuvien pahoinpitelyjen toistuvuus voitaisiin ottaa nykyistä rikoslakia paremmin huomioon. Selvittämisen alla on myös, voitaisiinko parisuhteessa tapahtuva sekä työtehtäviin liittyvä lievä pahoinpitely saattaa virallisen syytteen alaiseksi. 

Väkivallan ehkäisy vaatii verkostoitumista. Se vaatii ennakkoluulotonta yhteistyötä eri ammattikuntien ja hallintoalojen välillä. Se vaatii epäitsekästä yhteistyötä viranomaisten ja järjestöjen välillä. Minä uskon, että tämä seminaari voi toimia malliesimerkkinä yhteistyöstä. Mukana järjestämässä ovat me kaksi eduskunnan valiokuntaa, Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen kampanjan Suomen-ohjausryhmä ja Väestöliiton ja muiden järjestöjen Kotirauhaa-viestintäkampanja.

Saamme tänään kuulla tarkemmin, mitä Eurooppa voi meille opettaa tämän ilmiön ymmärtämisestä ja mitä hyviä käytäntöjä me voimme sieltä matkia. Toteutetaan ne yhdessä!

Hyvää seminaaripäivää!