Tätä kirjoitettaessa parlamentaarinen oppositio yrittää löytää Anneli
Jäätteenmäen hallituksen ohjelman koodikielen avainta. Tiukassa debatissa on
myös vaadittu pääministeriä julkistamaan salainen lisäpöytäkirja, josta voi
lukea ohjelman yhdeksän hyvän ja kymmenen kauniin euromääräiset
toteutumismahdollisuudet. Valtiovarainministeri Antti Kalliomäki tulee
kuitenkin vetoamaan hallitusohjelman hyvin yksityiskohtaiseen menoraamiin
toiveiden tynnyriin kurkistaessaan.[:]
Opposition tehtävä on pitää hallitus pirteänä, joskin sen kaatamistakin
tullaan jo ensi tiistain luottamusäänestyksessä yrittämään. Silti pääministerin
tarjous rakentavasta vuorovaikutuksesta koko eduskunnan kanssa on otettava
vastaan. Ehkäpä Jäätteenmäki todellakin luo uudenlaisen tavan johtaa maata
kallistamalla korvansa myös ansaitulle kritiikille.
Aivan erityisesti vuorovaikutusta tarvitaan hallituksen EU-politiikassa, jossa
kiilan iskeminen hallituksen ja opposition väliin ei ole kuulunutkaan tapoihin.
Presidentti Tarja Halonen on korostanut kansallisen yksimielisyyden
merkitystä, ja torstaina pääministeri Jäätteenmäki ilmoitti uudenkin
hallituksen seuraavan eduskunnan suuren valiokunnan linjauksia.
Tämän valiokunnan tuoreena jäsenenä olen kuitenkin huolissani ja turhautunut,
koska hallitusten vahdinvaihtoon kuluu kallista aikaa, jota tarvittaisiin juuri
nyt erittäin nopeasti etenevään EU-konventtiin vaikuttamiseen. Vappuun mennessä
Suomen edustajien on otettava kantaa muun muassa EU:n yhteiseen puolustukseen!
Konventti tulee melkoisen varmasti esittämään, että halukkaat maat muodostavat
yhteisen puolustuksen. Puolustusulottuvuus toteutettaisiin siis vähän kuin
siirtyminen euroon, eli ulkopuolellakin voisi pinnistellä. Suomi tuskin haluaa
tätä estää, mutta kiperämpää on päättää, mennäkö mukaan vai ei. Mielestäni
sellaista vaihtoehtoa ei pidä sulkea pois, koska kansallinen puolustus on
monessa mielessä jäänne menneisyydestä uusien uhkien maailmassa.
Olen pahoillani, jos loukkaan monen tunteita sanomalla asian julki. Mitään
kertarysäystä ei ole viisasta ehdottaa, vaan pikemminkin on viisasta valita
suunta ja edetä siihen askel askeleelta.
Samaan aikaan toisaalla ollaan jo siirtymässä aikeista tekoihin. Neljä eniten
Irakin sotaa vastustanutta EU-maata eli Ranska, Saksa, Belgia ja Luxemburg
pitävät ensi viikolla Brysselissä oman mutta muillekin avoimen huippukokouksen,
josta tulee aloite yhteisestä puolustuksesta.
Olen koettanut kaivaa sekä vanhan että uuden hallituksen edustajista esiin
vastausta siihen, aikooko Suomi osallistua tähän kokoukseen. Tuntuu kuin noita
neljää maata pidettäisiin spitaalisina. Niiden aloitteesta ei haluta
keskustella, koska pelätään, että symbolinenkin ele sen suuntaan tulkittaisiin
Yhdysvaltain-vastaisuudeksi.
Tämä ei ole viisasta politiikkaa. Suomen on syytä lähettää vähintäänkin
alemmantasoinen tarkkailija tuohon kokoukseen, jos sellainen on voitu lähettää
tammikuussa Washingtonissa Yhdysvaltain ystävien Irakin kriisin merkeissä
järjestämään kokoontumiseen.
Neljän EU-maan aloite voi olla ratkaiseva askel pois EU:n nykyisestä
ulkopoliittisesta hajaannuksesta kohti yhteistä tahdonmuodostusta
maailmanpolitiikan polttavimpiin kysymyksiin. On merkillepantavaa, että asialla
ovat ne maat, jotka kaikkein eniten ovat halunneet puolustaa kansainvälistä
oikeutta ja YK:n asemaa. EU voi tuskin parantaa Yhdysvaltain-suhteidensa
haavoja tiivistämättä omia rivejään.
Hallitusohjelma on puolustusasioissakin kovin salakielinen. Aivan alussa
julistetaan sotilaallista liittoutumattomuutta ja uskottavaa maanpuolustusta,
ja kaksi sivua myöhemmin tuetaan unionin yhteisen turvallisuus- ja
puolustuspolitiikan kehittämistä, tosin painottaen kaikille jäsenmaille
yhteisiä sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan tavoitteita.
Olisi varmasti hyvä olla kertomassa muille, miten Suomi aikoo toteuttaa tämän
yhtälön. Ensin kuitenkin pitää olla oma kanta, ja sitä eduskunta voi nyt
hyvällä syyllä vaatia pääministeriltä painavaa EU-poliittista linjapuhetta.
Heidi Hautala
kansanedustaja (vihr)
