///Turun Sanomat
EU:n puheenjohtajamaa Italia on saanut kuhinaa aikaiseksi Suomessa. Haluammeko, että Suomi antaa toiselle EU-maalle apua “kaikin käytettävissään olevin sotilaallisin ja muin keinoin”, jos tämä on joutunut hyökkäyksen kohteeksi? Uskommeko, että muut EU-maat eivät silti jättäisi Suomea yksin, jos maamme rajojen yli hyökättäisiin?[:]
Edessä on yhteinen syväsukellus kansallisiin perustuntoihimme ja -pelkoihimme.
Silti asiaan voi suhtautua epädramaattisesti, jos tarkastelee, kuinka EU muuttui 1990-luvun kuluessa poliittiseksi liitoksi, jolla on yhteisen puolustuksen tavoite. Suomi on ollut aktiivisesti rakentamassa unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Helsingin huippukokouksessa 1999 päätettiin perustaa yhteiset kriisinhallintajoukot. Suomen kaikkien vuosien paras saavutus unionissa on, että sotilastoiminnan rinnalle on hyväksytty ei-sotilaallinen kriisinhallinta ja kaikkinainen konfliktien ennaltaehkäisy.
Nyt halutaan siis vahvistaa sotilaallista kriisinhallintaa ja luoda sille pysyviä rakenteita. Suomi voi olla tyytyväinen, koska palaute on menossa perille: kriisinhallinnasta ei olla tekemässä kammoamaamme suljettua klubia, joka melskaisi maailmalla koko unionin lipun alla. Avoimia kysymyksiä on vielä paljon, eikä mitään ole viisasta mennä lopullisesti hyväksymään ennen kuin mustat aukot ja hämärät alueet on kunnolla kartoitettu.
EU:n pöydällä oleva ehdotus turvatakuista – yhteistyötä Naton kanssa korostaessaankin – tekee eron Natoon kuuluvien ja siihen kuulumattomien EU-maiden välille: “Nato on edelleen jäseninään oleville valtioille niiden yhteisen puolustuksen perusta.” Meille muille jää vapaa harkinta. Mitään automaattista siirtymäväylää ei EU:n turvatakuista ole Natoon.
Ymmärrän, että jotkut näkevät pitkäaikaisen haaveensa Suomen liittymisestä Natoon olevan aivan ovella. He onnistuvat varmasti pelottamaan ne, jotka edelleenkin – monista eri syistä – suhtautuvat vieroksuen Natoon.
Sdp:n puheenjohtaja Paavo Lipponen on kysymyksellään “mitä pahaa Natossa?” koettanut taitavasti siirtää todistustaakkaa Nato-kysymyksestä niille, jotka suhtautuvat siihen kriittisesti. Suomessa keskustelu pyrkiikin kulkemaan siihen suuntaan, että alun perin vain vähän innostusta herättävä vaihtoehto muodostuu ainoaksi vaihtoehdoksi. Puuttuu vain, että julkaistaan tutkimus, jonka mukaan 86 prosenttia maan sanomalehtien päätoimittajista kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä.
Ei varmasti ole mielekästä eikä edes mahdollista pyrkiä muodostamaan EU:ta vastapainoksi Yhdysvalloille, mutta kyllä maailmanpolitiikan näyttämöillä on hyvä olla muitakin vahvoja ääniä. Juuri siitä syystä EU:n yhteinen puolustus voi olla vaihtoehto Suomen Nato-jäsenyydelle ja Yhdysvaltain yksipuolista toimintaa korostavalle maailmanvalloituspolitiikalle.
Entä Venäjän pelko? Itse kuulun niihin, jotka eivät havaitse tutkassaan Venäjän suunnalta sotilaallista uhkaa, vaikka isäni puolusti kotikaupunkiaan Viipuria loppuun asti eikä elinaikanaan luonnollisestikaan oppinut puhumaan venäläisistä kauniisti.
Ja olisivatko EU:n turvatakuut itse asiassa vahva poliittinen viesti myös Venäjälle? Hypoteettinenkin hyökkäys yhteen EU-maahan olisi valtava aggressio koko unionia vastaan.
Todellisuudessahan tilanne on se, että Suomi on joutunut jopa jarruttelemaan Venäjän erittäin intensiivisiä aloitteita kaikin puolin rauhanomaisen yhteistyön tiivistämisestä EU:n kanssa. Tarvitsee vain ajatella vaikkapa suuren naapurimaamme pyrkimyksiä viisumivapauteen EU:n kanssa.
Suomelle EU:n yhteinen puolustus on oikeaan aikaan tuleva, mahdollinen ja johdonmukainen hanke. Siihen ei tarvitse hypätä side silmillä.
Suomi on jo poliittisesti liittoutunut EU:ssa ja sitoutunut sen kanssa pitkälle menevään ei-sotilaalliseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön maailmanlaajuisen rauhan ja vakauden edistämiseksi. Nämä sanat ovat peräisin YK:n peruskirjasta, johon EU:n nykyisissä pyrkimyksissä halutaan sitoutua.
Ehkäpä turvatakuut ovat nykymaailmassa yhtä paljon poliittisia kuin sotilaallisia.
Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.
