Vuosi 2019 on itäisen kumppanuuden juhlavuosi, kun EU:n ja kuuden entisen neuvostotasavallan välille solmittu yhteistyö täyttää kymmenen vuotta. Vuodet ovat olleet täynnä konflikteja ja mullistuksia, mutta samaan aikaan eurooppalainen suuntaus kansalaisten keskuudessa on vahvistunut. Mitä tässä ajassa on saavutettu ja miten EU:n tulisi katsoa tulevaisuuden yhteistyöhön näiden maiden kanssa?
EU:n itäinen kumppanuus on yhteistyötä kuuden Itä-Euroopan ja Etelä-Kaukasian valtion kanssa: Armenian, Azerbaidzanin, Georgian, Moldovan, Ukrainan ja Valko-Venäjän. Kumppanuuden ydinajatus on vahvistaa näiden maiden omia instituutioita sekä tiivistää niiden poliittista ja taloudellista yhteistyötä Euroopan Unionin kanssa. Kumppanuuden edut Itä-Euroopan maille, kuten EU:n antama makrotaloudellinen apu, on helppo ymmärtää, mutta miksi tiivis yhteys on myös EU:lle kohtalonkysymys?
Kymmenen vuotta yhteistyötä EU:n itäisen naapuruston maiden kanssa on näyttänyt kaksi asiaa: toisaalta sen, että riittävän hyvällä tuella tuloksia demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisessä voidaan todella saavuttaa, mutta toisaalta myös sen, että yhteistyölle on edelleen valtava tarve ja saavutetun edistyksen jatkumista ei voida pitää itsestäänselvyytenä. Esitänkin, että EU:n on jatkossa suunnattava yhä enemmän tarmoaan demokratian, ihmisoikeuksien, hyvän hallinnon ja median monimuotoisuuden tukemiseen ja edellytettävä konkreettisia näyttöjä näillä osa-alueilla ennen kaupallisista intresseistä sopimista.
Ihmisoikeudet, hyvä hallinto, demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen edistäminen sekä tasa-arvon vaatiminen ovat EU:ssa yhdessä sovittujen sääntöjen kulmakiviä. Ne eivät ole vain täytesanoja paperilla, vaan EU:n toiminnan kovaa ydintä, ja velvollisuutemme on edistää niitä kaikissa toimissamme maailmalla. Näinä aikoina, kun liberaaleja arvoja haastetaan aktiivisesti niin Yhdysvaltain taholta kuin Unionin sisältäkin, on entistä tärkeämpää, että edellä mainittuja arvoja pidetään tiukasti agendalla myös suhteessa naapureihimme ja että panostetaan riittävästi hyvien kehityskulkujen ylläpitämiseen. Perusoikeuksien ja instituutioiden vahvistaminen tuottaa yhdenvertaisempia ja siten sisäisesti vahvempia yhteiskuntia, mikä on kaikkien etu. Jos halutaan edistää vakautta EU:n naapurustossa, on panostettava näiden periaatteiden edistämiseen.
Yhteisiä haasteita itäisessä naapurustossa
Miten sitten voidaan parhaiten vahvistaa demokratiaa itäisissä kumppanimaissa? Erityisen tärkeänä pidän EU:n tukea kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseksi. Dialogi valtaapitävien ja kansalaisten välillä on toimivan demokratian perusedellytys. Ruotsin uusi hallitus ilmoitti vastikään lisäävänsä tukeaan itäisen kumppanuuden maille, Länsi-Balkanille ja Turkille ja korvamerkitsevänsä huomattavan osuuden näistä varoista nimenomaan demokratian edistämiseen. Ruotsilla on läheinen historia itäisen kumppanuuden kanssa, sillä silloinen ulkoministeri Carl Bildt oli mukana esittämässä alkuperäistä aloitetta puolalaisen kollegansa Radosław Sikorskin kanssa.
Keskeistä on kansalaisten luottamuksen vahvistaminen omaan hallintoonsa, jota ilman demokratian juurruttaminen ei voi edetä. Itäisillä kumppanimailla on edelleen haasteita kohdattavanaan myös oikeuslaitoksen uudistamisessa, vaalijärjestelmien reformityössä ja toimissa korruption kitkemistä vastaan, vaikka edistystäkin on jo saavutettu. Tässä EU:n pitää tietenkin varmistaa, että se toteuttaa vaatimuksiaan myös itse tasapuolisesti. Hyviä askeleita eteenpäin on otettu muun muassa Ukrainassa, jossa kaikkia oikeuslaitoksen tuomareita edellytettiin listaamaan omistuksensa elektroniseen tietokantaan mahdollisen korruption havaitsemiseksi. Osa tuomareista ei antanut vaadittua selvitystä, vaan jättäytyi vapaaehtoisesti sivuun toimestaan, mikä auttoi uudistamaan oikeuslaitosta sisältä päin. Yhtä aikaa vaadittiin kuitenkin listautumista rekisteriin myös kansalaisjärjestöjen edustajilta, mikä oli monien toimijoiden resurssit huomioon ottaen kohtuutonta. Positiivisiakin uudistuksia tulee siis pitää tarkkaan silmällä, jotta ne lisäävät yhteiskunnan yhdenvertaisuutta myös todellisuudessa, eivätkä sen sijaan rajoita demokratiaa edistävien tahojen mahdollisuuksia toimia.
Demokratian vahvistamisessa ja uudistustyön monitoroinnissa parlamenttien välisellä yhteistyöllä on merkittävä rooli. Kansan valitsemien edustajien väliset ruohonjuuritason kontaktit luovat luottamusta ja auttavat välittämään tietoa ja hyviä malleja eteenpäin. Minulla oli kunnia toimia Euroopan parlamentissa itäisen kumppanuuden valtuuskunnan, Euronestin, puheenjohtajana kaksi ja puoli vuotta. Parlamentaarisen yhteistyön piiriin kuuluvat kaikki itäisen kumppanuuden maat lukuunottamatta Valko-Venäjää, jota ei huonon ihmisoikeustilanteensa johdosta ole kelpuutettu mukaan. Tuona aikana vierailin useita kertoja parlamentaaristen delegaatioiden mukana kumppanimaissa ja tapasin laajan kirjon niiden edustajia ministereistä kansalaisjärjestöjen edustajiin, sekä muun muassa seurasin useiden kumppanimaiden vaaleja paikan päällä. Kenttäkokemusten ja kansalaisjärjestöjen kautta saatiin usein tietoa, joka virallisten vierailujen yhteydessä saattoi jäädä uupumaan.
Yhteisistä haasteista erityisen ajankohtainen on viime vuosina ollut median tila. Monissa kumppanimaissa sekin vaatii jatkuvaa seurantaa. Ei ole harvinaista, että media on keskittynyttä ja yhden valtaapitävän tahon ohjailtavissa. Yhden henkilön valtapiiriin keskittyvät televisio- ja radiokanavat sekä sanomalehdet ja muut julkaisut ovat riski paitsi sananvapaudelle ja mielipiteiden moninaisuudelle, myös demokratian toteutumiselle vaalien kautta. Yksipuolinen omistusrakenne on johtanut epätasaisesti jakautuneeseen mediahuomioon ennen vaaleja esimerkiksi Moldovassa ja Georgiassa. Monia huolettavat myös informaatiovaikuttamiseen liittyvät muut riskit, kuten populismin nousu ja Venäjän intressit vaikuttaa kumppanimaiden vaalien tuloksiin tiedotusvälineiden kautta.
Köyhyys ja konfliktit estävät kehitystä
Itäisiä kumppanimaita leimaavat edelleen suuriksi revenneet tuloerot kansalaisten välillä. Joukossa on alueita, jotka kuuluvat Euroopan köyhimpiin. Mailla on rasitteenaan paitsi sosialistisesta menneisyydestä kumpuavia yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintatapoja, joiden purkamisessa ei edelleenkään ole aina täysin onnistuttu, myös ulkoisia paineita, jotka vievät huomiota sisäpoliittisilta uudistuksilta.
Kaikki itäisen kumppanuuden maat, lukuun ottamatta Valko-Venäjää, kärsivät eri intensiteetin konflikteista alueillaan. Osa konflikteista on pitkäaikaisia ja osittain “jäätyneitä”: Armenia ja Azerbaidzan ovat kiistelleet Vuoristo-Karabahin alueesta Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien, ja konfliktin historialliset juuret ulottuvat tätäkin syvemmälle. Moldovassa Transnistrian alue on yhtä kauan pyrkinyt erilleen muusta maasta. Georgiassa vuoden 2008 sodan seurauksena Etelä-Ossetian ja Abhasian alueiden status on edelleen ratkaisematta, ja Itä-Ukrainassa tulitaukorikkomukset ovat lähes jokapäiväisiä, samaan aikaan kun Krimin valtauksesta tuli vastikään kuluneeksi viisi vuotta. Tämä tarkoittaa erityistä haastetta myös sen suhteen, miten konfliktialueilla asuvien kansalaisten ihmisoikeudet ja peruspalvelut turvataan. Myös EU:n tulee kiinnittää tähän jatkuvasti huomiotaan ja pyrkiä kaikin keinoin tukemaan ratkaisuja kansalaisten yhtäläisien oikeuksien turvaamiseksi.
Konfliktitilanteisiin suhtautuminen jakaa kumppanimaiden poliittista ilmapiiriä ja vie valtavan määrän resursseja, jotka muuten voisi ohjata yhteiskunnalliseen kehittämiseen. Samaan aikaan lähes kaikkien itäisen kumppanuuden jäsenmaiden sisäpolitiikkaa leimaa kilpailu niiden voimien välillä, jotka haluavat edistää mahdollisimman vahvaa integraatiota Euroopan Unionin kanssa, ja niiden, joille yhteys Venäjään on ensisijainen vaihtoehto. Viimeisimpänä tätä asetelmaa on voinut seurata Moldovan parlamenttivaaleissa ja Ukrainan presidentinvaaleja edeltävässä keskustelussa.
Itäinen kumppanuus ei kuitenkaan ole olemassa ottaakseen kantaa tähän asetelmaan, vaikka monissa kumppanimaissa kotimainen politiikkakilpailu tähän kilpistyykin. Lähtökohtana on maiden oma halu lähentyä Euroopan ja sen instituutioiden kanssa ja vaalia sitä arvopohjaa, joka meitä yhdistää. Kukin maa voi päättää täysin itsenäisesti, kuinka pitkälle se haluaa edetä yhteistyössä. Osalla onkin sopimusjärjestelyjä sekä EU:n että Euraasian Unionin kanssa, eli kyseessä ei ole joko-tai-valinta. Pisimmällä yhteistyössä on tällä hetkellä Georgia, jolla on selkeä halu edetä huomattavan pitkälle lainsäädäntönsä yhteensovittamiseksi Euroopan Unionin normiston kanssa. Hyvänä kakkosena seuraa Ukraina, konfliktitilanteesta huolimatta, ja Armeniasta povataan demokraattisempien vaalien toteuduttua seuraavaa edistyjää.
Onko EU valmis aitoon jäsenyysperspektiiviin?
Monet itäisen kumppanuuden jäsenmaiden kohtaamista haasteista ovat yhteisiä, jolloin niihin voidaan etsiä myös yhteisiä ratkaisuja. Samaan aikaan on tärkeää pitää kirkkaana mielessä, että jokaisella niistä on myös omat erityispiirteensä, jolloin itäinen kumppanuuskaan ei voi olla kuin yhdestä muotista. Kumppanimaiden kehitys on keskenään hyvin erilaista ja niiden edistys yhteiskunnallisten normien päivittämisessä vaihtelee. Hyvä muistutus tästä on Moldovan tilanne: maata pidettiin vielä muutamia vuosia sitten itäisen kumppanuuden “mallioppilaana”, mutta kansalaisjärjestöjen toimintakentän kapeneminen, laajan korruptiovyyhdin paljastuminen ja median tilan huonontuminen ovat herättäneet uusia huolia. Tilanne on samalla tarpeellinen muistutus EU:lle, ettei perustavanlaatuisten oikeuksien puolustaminen voi olla yksittäinen projekti, vaan hallinnon rakenteiden vahvistamisen ja kansalaisyhteiskunnan aseman turvaamisen eteen on työskenneltävä väsymättä joka päivä – kerran saavutettuun edistykseen ei voi tuudittautua.
Paperilla olevasta kumppanuudesta ei myöskään ole mitään arvoa, ellei se heijastu konkreettisina parannuksina kansalaisten elämään. Vuonna 2017 voimaan tullut viisumivapaus Georgian ja Ukrainan kanssa (myös Moldovalla on ennestään viisumivapaus) on selkeä osoitus EU:n ja näiden maiden lähentymisestä sekä sitoutumisesta yhteisiin arvoihin ja eurooppalaiseen suuntaukseen, ja tässä muodossa se näkyy myös miljoonien ihmisten mahdollisuutena matkustaa EU:n alueelle.
Kumppanuusvuoden juhlallisuuksien keskellä keskeinen kysymys EU:lle onkin, miten huomioida riittävän hyvin kumppanimaiden erilainen edistys ja ambitioiden tasot: osa maista on edennyt hyvinkin pitkälle oman lainsäädäntönsä mukauttamisessa eurooppalaisten standardien suuntaan, solminut assosiaatiosopimuksia EU:n kanssa tai hyötynyt pitkään odotetusta viisumivapaudesta. Osassa maita sen sijaan viimeaikaiset vaalit ovat tuoneet valtaan poliitikkoja, joilla ei ole valtavaa uudistushalua tai jotka eivät pidä esimerkiksi EU:n jäsenyyttä tavoiteltavana asiana. Riskinä on, että EU:lla ei ole tarjota edistyneille maille tarpeeksi houkuttimia uudistusten jatkamiseksi, ja toisaalta se, että kumppanimaille tarjottaisiin niitä toisistaan etäännyttävää kahden kerhon politiikkaa.
Itäisen kumppanuuden juhlavuoteen latautuu paljon odotuksia, ja EU:n onkin viipymättä käynnistettävä laajempi keskustelu siitä, mitä kumppanuus sille merkitsee ja onko se valmis tarjoamaan jäsenyysperspektiivin nopeimmin edistyneille kumppanimaille. Samaan aikaan demokratia ja ihmisoikeudet on tuotava kumppanuuden keskiöön. Tässä myös Euroopan parlamentilla on tärkeä rooli: sen tehtävä on valvoa, että demokratia ja ihmisoikeudet saavat riittävän painoarvon, kun neuvotellaan EU:n ja kumppanimaiden välisestä yhteistyöstä. Esimerkiksi kauppasopimuksissa ei tule palkita sellaisia maita, joiden ihmisoikeuksien noudattamisessa on vakavia ongelmia. Tuen jäädyttäminen mailta, joiden kehitys ei täytä asetettuja tavoitteita, on niin ikään tärkeää säilyttää keinovalikoimassa.
Monille maille läheisempi yhteys EU:n kanssa on todellakin toiminut ratkaisevana motivaattorina tarpeellisten uudistusten tekemiseen ja johtanut siten kansalaisten parempaan hyvinvointiin. Tämän tulee olla EU:n ykköstavoite jatkossakin.
