///Apu-lehti

Tätä kirjoittaessa nuo mainiot EU-johtajat ovat vielä koolla Brysselissä etsimässä ulospääsytietä nolosta tilanteesta, jonka parin toistaiseksi melko hyvämaineisen jäsenmaan kansalaisten mielipide on aiheuttanut heille kaikille. Ennen Ranskan ja Hollannin kansanäänestyshaavereita jokainen heistä vakuutti silmät kirkkaina, että mitään B-suunnitelmaa ei ollut varalle laadittu.[:]

Eikä tosiaan ollut! Kuka olisi uskonut, että suuret johtajat pelaavat tällaista hasardia. Hekään eivät siis hallitse aivan kaikkea.

Hallitsematon tekijä pelissä on EU-kansalainen. Tämä on paradoksi, sillä koko perustuslakikin piti laadittaman juuri unionin lähentämiseksi kansalaisiin ja unionin tekemiseksi yksinkertaisemmaksi ja ymmärrettävämmäksi. Itse perustuslakikin määrittelee kansalaisten perusoikeudet, mutta miten kaikki saattoikin mennä näin pieleen?

Ongelma ylitse muiden on, että EU-maiden johtajat eivät ole vaivautuneet tekemään unionin politiikkaa tutuksi kotimaissaan, vaikka se vaikuttaa aivan jokaisen elämään, jopa aivan ratkaisevasti. Kun olin itsekin ehdokkaana vuoden 1999 EU-parlamenttivaaleissa, muistan hyvin, miten puolueet jättivät ehdokkaat kampanjoimaan keskenään vaalikentille. Hallituksen ministereitä EU-keskustelut eivät kiinnostaneet, vaikka he itse osallistuivat unionin päätöksentekoon.

On myös aivan tavallista, että presidentit ja pääministerit käyttävät Brysselin-korttia omien, vähemmän päivänvaloa kestävien valtapyrkimystensä edistämiseen. Ranskan presidentti antoi keväällä kotonaan ymmärtää, että oli saanut koko EU:n luopumaan epäsuositusta palveludirektiivistä, johon liittyvä ”puolalainen putkimies” oli ottanut Ranskassa koko poliittisen keskustelun valtaansa. Kuitenkin palveludirektiivin valmistelu jatkui kuten ennenkin. Tämän kaltainen suoranainen valehtelu kansalaisille tuotti Chiracille ikävän yllätyksen, kun reilu enemmistö ranskalaisista antoi koko perustuslaille kansanäänestyksessä kyytiä.

Vaikka Suomessa asiat ovat tässä suhteessa paremmin kuin monessa muussa maassa, eduskunnassa ei vieläkään juuri keskustella EU-politiikasta muualla kuin kansalaisilta ja tiedotusvälineiltä suljetuissa valiokuntakokouksissa. Samaan aikaan kiistellään siitä, kuinka suuri osa Suomen laeista saa alkunsa unionissa. Näin ei voi jatkua. EU-asiat on tuotavat ihmisten ilmoille kotimaiseen keskusteluun, ja tästä kantavat vastuun jokaisen maan omat poliittiset johtajat eivätkä mitkään Brysselin herrat.

Perustuslaissa on nyt päätetty ottaa tuumaustauko, joka jatkuu kesään 2006. Useimmissa maissa näytetään ymmärtävän, että on turha jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hyvä niin. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että tuumaustauosta tulee aktiivinen aika. Vihdoinkin käynnistyneen eurooppalaisen kansalaiskeskustelun ei pidä antaa lopahtaa. Onhan sinänsä ennennäkemätöntä, että täällä Suomessakin meitä alkaa hiukan kiinnostaa, miksi kriittisten ranskalaisten mielestä unioni on aivan liian myönteinen markkinavoimille ja mikä hollantilaisia Turkin tulevassa jäsenyydessä huolestuttaa.

Kun jokin perustuslaki aikanaan tulee ratifioitavaksi, olisi virheistä otettava opiksi. Parasta olisi järjestää aikanaan kansanäänestys siitä jokaisessa EU-maassa samana päivänä.

Kiinankielessä sama kirjoitusmerkki tarkoittaa kriisiä ja mahdollisuutta. Parhaiten tämän on oivaltanut komission viisas ruotsalainen varapuheenjohtaja Margot Wallström. Hän on ehdottanut, että käyttöön otetaan D-suunnitelma: demokratian ja dialogin vahvistaminen. Wallström lupaa keskustelua siitä, minkälaisia välineitä kansalaiset tarvitsevat, jotta ihmiset pääsisivät mukaan vaikuttamaan EU:n päätöksentekoon. Hän haluaa rakentaa ”demokratia-infrastruktuuria”. Se onkin vähintään yhtä tärkeää kuin eurooppalaisen liikenneinfrastruktuurin edistäminen. Eurooppalaiset kansalaisjärjestöt ovat jo antaneet Wallströmin D-suunnitelmalle raivokkaan tukensa.

Suurimpia haasteita on pohtia, miten kaiken taustalla vaikuttava globalisaatio Kiina-ilmiöineen saadaan poliittisiin ohjaksiin. Muuten maailmanlaajuisesti operoivat markkinavoimat hyppyyttävät ihmisiä mielensä mukaan ja luovat jatkuvaa epävarmuutta tulevaisuuteen. Jos EU kykenee luomaan tähän vakautta, se voi lunastaa kansalaisten silmissä olemassaolonsa oikeutuksen.

Yksi virhe on varmasti ollut jauhaa vuosikymmenestä toiseen, että EU on rauhanprojekti. Kyllä, sitä se on ollut maailmansotien runtelemassa Euroopassa. Mutta varsinkin nuoremmat ihmiset haluavat nähdä omin silmin, että EU:sta on konkreettista hyötyä nykymaailman tuomiin haasteisiin.