Turun yliopiston professori Heikki Paloheimo pohdiskeli hiljattain tässä lehdessä kiintoisalla tavalla ihmisten odotuksia presidenttiä kohtaan. Hän arveli odotusten olevan siinä määrin voimakkaita, etteivät virkaa tavoittelevat ehdokkaat voi vaalikentillä temmeltäessään kokonaan sivuuttaa niitä. Epäluottamus puoluevetoiseen järjestelmään saa Paloheimon mukaan monen kaipaamaan vahvaa presidenttiä, joka näyttää tarvittaessa kaapin paikan. Hän sanoo kuitenkin, että ensi maaliskuussa voimaan astuva perustuslaki siivoaa Suomen poliittisesta järjestelmästä pois loputkin puolittain presidenttivaltaiset piirteet. Surutyö perinteisessä mielessä “vahvan” presidentin menetyksestä on nyt vain saatettava loppuun. Mennyt aika ei palaa, vaikka kanssani kilpailevat ehdokkaat sinne äänestäjiä ovatkin petollisesti houkuttelemassa.
Olenkin perännyt hieman kuluttajansuojaa näihin vaaleihin. Kukaan ei tosiasiassa pysty lunastamaan laveita lupauksiaan olla tuo suuri Johtaja, kuten myös pääministeri Paavo Lipponen on todennut. Uuden presidentin vahvuus ei voi enää olla sitä, että tiukan paikan tullen hän lyö nyrkkiä pöytään ja muut tottelevat. Uuden presidentin vahvuus punnitaan hänen julkisten kannanottojensa kypsyydessä ja viisaudessa. Sen pahempi presidentille, ellei niillä ole vaikutusta kansalaiskeskusteluun tai muiden päättäjien ratkaisuihin. Presidentin arvovalta paljastuu viimeistään kriisiaikoina, jolloin hän voi merkittävällä tavalla auttaa kansakuntaa luotsina tulevaan toimien. Paloheimo liittää vahvan presidentin kaipuuseen myös kansalaisten halun sanoa kansanäänestyksissä sanansa kaikista tärkeistä poliittisista kysymyksistä. Paloheimon pohdinta on minulle läheistä ja avaa uusia näkymiä demokratian kehittämiseen. Näkemykseni mukaan juuri tästä oivalluksesta pitäisi hakea tasapainoa presidentti-instituution muutokselle tilanteessa, jossa epäluulot puolueita kohtaan ovat tosiasia. Minua onkin ällistyttänyt, että tällaisia ajatuksia ei ole juuri esitetty. Itsenäisen Suomen syntyhistoria yli 80 vuoden takaa kertoo, että tasavaltalaiset joutuivat tekemään myönnytyksiä kuningasvallan kannattajille, joita oli riittävä vähemmistö vaikuttamassa nuoren valtion perustuslakiin. Kuningaskunnassa on hallitsija ja alamaiset. En ole voinut välttyä ajatukselta, että tällainen “puolimonarkkinen” perintö elää ja voi hyvin keskuudessamme 2000-luvun kynnyksellä.
Moni kaiketi kokee olevansa omassa yhteiskunnassaan lähinnä sivullinen. Alamaisuudesta on nyt aika luopua. Tasavallassa kansalaisilla kuuluu olla vahvat mahdollisuudet vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin ja laajemminkin yhteiskunnan kehitykseen. Presidenttinä en aikailisi käynnistääkseni kansalaiskeskustelua siitä, miten Suomessa voitaisiin rakentaa vahvaa kansalaistuntoa, jonka varassa suomalaisessa yhteiskunnassa piilevä voimattomuus voitetaan. Jopa sellainen asia kuin työllistyminen edellyttää kansalaistuntoa ja itseluottamusta. Seuraavassa perustuslakiuudistuksessa keskityttäisiin siis tapaus Kansalaiseen ja hänen oikeuksiinsa. Neuvoa-antavista kansanäänestyksistä tulisi tehdä sitovia “kansanpäätöksiä”, joiden tuloksille ei eduskunta tai yksikään kunnanvaltuusto voisi keinotella. Niitä myös käytettäisiin niin paikallisissa kuin maanlaajuisissakin asioissa nykyistä huomattavasti vähemmän säästeliäästi. Kansalaisaloitteilla ihmiset voisivat saattaa tärkeitä kysymyksiä edustajiensa käsiteltäviksi. Varoituksen sana on paikallaan. Voisi nimittäin käydä niinkin, että kansalaiset näyttävät edustajilleen kaapin paikan. Itse ottaisin tuon riskin. On aika jättää äänestäjät ansaittuun joulurauhaan. Se on tervetullut ehdokkaallekin. Olen täten, toivoakseni ilman viekkautta ja vääryyttä, tarjoutunut presidentiksi, joka ottaisi sydämenasiakseen raivata kaikille suomalaisille vaikutusmahdollisuuksia heitä itseään koskevaan päätöksentekoon. Oikein rauhallista joulua kaikille!
Turun Sanomien kolumni 23.12.1999
