///Tähdistö II/2005

Yksi EU:n uuden perustuslain tärkeimmistä lähtökohdista oli lähentää kansalaisia unioniin ja vahvistaa sen kansanvaltaisuutta. Ranskan ja Hollannin kansanäänestysten vahva “EI” on ollut hyödyllinen todellisuustesti unionin johtajille. Tärkein opetus on, että demokratiaa ei voi välineellistää kansallisiin valtapyrkimyksiin, kuten puhtaimmin juuri Ranskassa tapahtui. Suurimman vastuun EU:n laajuisesta sekaannuksesta kantaa juuri Ranskan presidentti Jacques Chirac. Hän ilmoitti kansanäänestyksestä ollessaan vielä varma, että se tulisi tukemaan hänen asemaansa. Kun tuuli kääntyi ja kriittinen keskustelu alkoi, presidentti oli avoimen hämmentynyt. Hänen televisioitu kohtaamisensa ranskalaisten nuorten aikuisten kanssa jää historiaan klassisena esimerkkinä siitä, kuinka vallanpitäjät ja  kansalaiset puhuvat toistensa ohi.[:]

Rauhan päälle markkinoita ja sosiaalista Eurooppaa

On tuudittauduttu liikaa siihen, että unionia voidaan vuosikymmenestä toiseen perustella  rauhanprojektina. On mittaamattoman arvokasta, että Euroopan unionin perustajamaat ovat laskeneet aseensa taloudellisen ja yhä uusille aloille laajenevan ylikansallisen yhteistyön hyväksi. Nykypolville tämä ei kuitenkaan enää riitä. Unionin on kyettävä perustelemaan olemassaolonsa oikeutus konkreettisesti tässä päivässä. Se tapahtuu vastaamalla globalisaation aiheuttamaan epävarmuuteen. Juuri nyt olisi tärkeää saada aikaan euroopanlaajuinen keskustelu unionin suunnasta. Eurooppalaisen politiikan – ja muotoutuvien europuolueiden – voimakkain vastakkainasettelu piilee juuri suhtautumisessa markkinoihin. Tarvitsee vain tarkastella Britannian ja Ranskan “vuoropuhelua”. Britannia – yhdessä Irlannin, Viron ja muutamien muiden jäsenmaiden kanssa – kannattaa verokilpailua, jota pidetään taloutta tervehdyttävänä ilmiönä. Britannia haluaa pitää markkinoiden säätelyn minimissä. Hyvä esimerkki on ajankohtainen kiista työaikadirektiivistä, jolla rajoitetaan kokonaisviikkotyöaikaa työntekijöiden suojelun nimissä. Britannialle tämä on kauhistus, huolimatta siitä, että maassa on työväenpuolueen hallitus.

Ranskassa voimakkain kritiikki – oikeistonationalistisen vastustuksen ohella – EU:n perustuslakia kohtaan kumpusi vasemmisto- ja vaihtoehtoliikkeistä. Juuri suhteessa Britanniaan käy selväksi, että lähes koko Ranska haluaa täysin vastakkaista kehityssuuntaa: sosiaalista Eurooppaa, markkinoiden säätelyä ja suojaamista liian nopean laajentumisen tuomalta ulkomaiselta työvoimalta. Suomi on jo ennen EU-jäsenyyttään pyrkinyt purkamaan kilpailun rajoituksia, parhaana esimerkkinä tele- ja energia-ala. Toisaalta Suomessa julkinen valta rahoittaa mittavat julkiset palvelut, mikä edellyttää huomattavaa kykyä kantaa veroja. Tätä kykyähän markkinoiden ylikansallinen avautuminen EU:n piirissä ja myös maailmanlaajuisesti on heikentänyt. Alkoholiverotuksen pakkoalentaminen on ehkä näkyvin seuraus EU:n sisäisestä verokilpailusta.

Näin näyttäisi siltä, että juuri verokilpailun torjumiseksi Suomi onkin “ranskalainen” maa, joka jo vuosia on tavoitellut EU:ssa yritysten ja investointien ohjautumiseen sekä haitakkeiden kuten alkoholin ja saasteiden verotukselle EU:ssa vähimmäistasoa.

Perustuslakisopimuksesta käytävä myös kansainvälistä keskustelua

Perustuslain kariuduttua Eurooppa-neuvosto päätti kesäkuussa “tuumaustauosta”. Johtajat ovat ehkä vihdoin ymmärtäneet, että kansalaisten lähentäminen unioniin ei voi olla yksisuuntaista
vakuuttamista sen siunauksellisuudesta. Komission varapuheenjohtaja Margot Wallström, jonka vastuulla suhteet kansalaisyhteiskuntaan ovat, ehdottikin, että käyttöön otettaisiin D-suunnitelma: demokratia ja dialogi.

Tuumaustauko on käytettävä hyödyllisesti. Mahdollisuus saada aikaan euroopanlaajuista kansalaispohdintaa unionin suunnasta on parempi kuin koskaan aiemmin. Olisi mahdollista ylittää kansalliset rajat ja niiden sisälle lokeroitunut keskustelu. Saksan vihreä puolue on ehdottanut, että jokaisessa maassa pyrittäisiin organisoimaan pyöreän pöydän keskusteluja, joissa olisi mukana eurooppalaisia useammista maista. Euroopan parlamentilla tulisi olla keskeinen osa prosessissa.

Tällainen keskustelu varmaankin auttaisi eri maiden johtajia pääsemään eroon helmasynnistään, EU:n käyttämisestä pelinappulana omiin kansallisiin valtapyrkimyksiinsä. Se olisi omiaan tekemään EU-politiikasta aivan normaalia päätöksentekoa ja tuomaan sitä osaksi arkista poliittista keskustelua. EU-maiden kansalliset parlamentit ovat avainasemassa tässä tehtävässä. Suomesta on tullut esimerkki useiden EU-maiden parlamenteille, ja meilläkin on nimenomaan unioniasioiden avointa ja julkista käsittelyä parannettava.

Tuumaustauon kohteeksi joutunut perustuslaki ei ole ollut turha harjoitus, siihen vain tarvitaan enemmän aikaa ja kansalaisten osallistamista. Näyttäisi jopa siltä, että sen eniten perustuslain omaiset osat (I ja II) ovat hioutuneet valmiiksi. Toteutuessaan ne myös vahvistaisivat unionin demokraattisuutta muun muassa lisäämällä Euroopan parlamentin valtaa,
parantamalla päätöksenteon avoimuutta ja tuomalla uutuutena miljoonan EU-kansalaisen epävirallisen aloiteoikeuden, sillä saattaa olla suuri vaikutus eurooppalaisen poliittisen tilan luomisessa.

Sopimuksen kolmas osa uudelle valmistelukierrokselle

Toisaalta kiistat näyttävät liittyvän perustuslain III osaan, joka sisältää yksityiskohtaiset määräykset unionin toimivallan käytöstä eri aloilla. Kiistelty kysymys markkinoiden sosiaalisesta ja ekologisesta säätelystä liittyy juuri näihin määräyksiin. On myös totta, että perustuslakia valmistellut konventti ei ehtinyt saada työtään siltä osin loppuun.

Siksi olen ehdottanut, että nimenomaan kolmas osa – kolmeneljäsosaa koko perustuslain tekstistä – lähetettäisiin uudelleen valmisteltavaksi konventtiin. Euroopanlaajuisissa kansalaiskeskusteluissa selviteltäisiin, minkä suunnan unionin halutaan ottavan.

Kun aktiivinen tuumaustauko olisi ohi – ilmeisesti Suomen puheenjohtajuuskauden aattona kesällä 2006 – olisi aika tehdä perustuslakiin tarvittavat muutokset hallitusten välisessä konferenssissa. Vahingosta viisastuneena ymmärrettäisiin, ettei kansalaisia enää voi sen lopullisesta hyväksymisestä syrjäyttää. Eurooppa-neuvostossa tehtäisiin poliittinen päätös, jonka mukaan jokainen maa järjestäisi perustuslaista kansanäänestyksen samaan aikaan. Jos toisin toimittaisiin, suomalaisetkin kysyisivät varmasti entistä enemmän, miksi Suomen pääministeri on ilmoittanut kunnioittavansa ranskalaisten ja hollantilaisten mielipidettä, mutta suomalaisten mielipide ei häntä näytä kiinnostavan.