Presidentti rajattomassa maailmassa

Arvoisat kuulijat, useimmat suomalaiset tuntevat nahoissaan kilpailun kiristymisen työpaikoilla ja muualla arjessaan. Mikään ei tunnu riittävän, jotta ihminen voi turvata oman ja läheistensä tulevaisuuden – ellei sitten satu kuulumaan siihen selvään vähemmistöön, jonka työpanoksesta ollaan valmiita maksamaan melkeinpä mitä vain. Mitä maailmassa sitten on tapahtunut? Mikä on se voima, joka luo epävarmuutta ja epäuskoa tulevaisuuteen? Pohditaan sitä hetki. Maailmantalouden yhdentyminen on vienyt valtioilta rajat. Rajat eivät enää pidättele yritysten pyrkimyksiä toimia siellä, missä se on edullisinta, verot ja palkat alhaisimpia, työsuojelu- ja ympäristömääräykset löysimpiä. Kun yhtiöt siirtelevät toimintojaan rajojen yli, ihmetellen katsomaan jää jopa tuhansia työttömiä. Näistä tulee yhteiskunnalle taloudellinen rasite, vaikka veromarkat ovat muutenkin tiukalla, jotta voitaisiin pitää yllä korkealaatuista terveydenhoitoa, lastensuojelua ja kouluja. Veroja on kuitenkin alennettava, jotta saataisiin houkuteltua uusia yrityksiä. Huomattava määrä veronmaksajien varoja käytetäänkin erilaisiin houkutuspalkkioihin ja etuuksiin, jotta yritys X valitsisi juuri meidän kuntamme. Sitten ihmetellään, kun opettajia vieläkin lomautetaan. Kun talous on muuttunut rajattomaksi, verotus on edelleen kansallisvaltioiden rajoissa. Tämä yhtälö ei pitkän päälle voi toimia. Poliitikot ovat tämän tietysti saaneet aikaan uskoessaan, että pääomien liikkeitä vapauttamalla luodaan kasvua, joka – ehkä pienellä viipeellä – tihkuu hyvinvoinniksi kaikille. Tätä kutsun suuren luokan poliittiseksi naivismiksi. Tämän uskonkappaleen varassa poliitikot antavat yritysten edustajien laatia itselleen mieleistä maailmanlaajuista perustuslakia. Kansainvälisissä neuvotteluissa karsitaan edelleen esteitä pääomien, tavaroiden ja palvelujen maalmanlaajuisesti vapaalta liikkuvuudelta. Uusi, entistä kiihkeämpi WTO-neuvottelujen kierros aloitetaan marraskuussa Seattlessa, Yhdysvalloissa, ja sen tavoitteet ovat entistä kunnianhimoisempia. Millennium-neuvotteluilta odotetaan paljon. Jotakin on kuitenkin tapahtunut. Ennen valtioiden edustajat (useimmiten muutama anonyymi virkamies kustakin) saivat kirjoittaa maailmanlaajuisen perustuslain pykäliä ilman rauhanhäiritsijöitä. Näin ei ole enää. Yhtäkkiä tuhannet kansalaisjärjestöt eri puolilta maailmaa ovat lyöttäytyneet yhteen. Ne vaativat, että tähän asti aikaansaadun liberalisoinnin kaikinpuoliset vaikutukset köyhyyteen ja rikkauteen, ali- ja ylikehitykseen sekä ympäristön tilaan selvitetään ennen kuin jatketaan. Ihmiset ympäri planeettaa ovat alkaneet herätä kysymään, kenen hyväksi globalisaatio viime kädessä koituu. On tullut aika saattaa talouden maailmanlaajuistuminen poliittiseen ohjaukseen. Rajoja ei voida enää sulkea; historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, kuten 60-lukulainen laulu sanoi. Nyt haasteenamme on alkaa rakentaa demokratiaa rajattomassa maailmassa. Tehtävänämme on saada aikaan maailmanlaajuiset pelisäännöt, joilla hillitään esimerkiksi pääomaliikkeiden levottomia liikkeitä ja niiden aiheuttamaa työttömyyttä ja turvattomuutta.

On myös saatettava voimaan maailmanlaajuisesti sitovat normit niille asioille, joita pidämme inhimillisesti arvokkaina. Sellaisia ovat ihmisoikeudet, ympäristön ja muun luomakunnan suojeleminen, kuluttajan oikeudet ja työsuojelu. Näiden asioiden tulee olla tasavertaisesti edustettuina keskusteluissa, joissa talouden liikkeitä edelleen irrotetaan valtioiden ohjaksista. YK:n tuoreessa inhimillisen kehityksen raportissa hahmotellaan uudenlaista maailmanlaajuista päätöksentekojärjestelmää, joka antaisi poliittisen vastauksen talouden globaalistumiselle. On tavoiteltava maailmanlaajuista federalismia (siis vielä hurjempaa kuin liittovaltiokehitysta Euroopan unionin puitteissa!), jossa valtiot mitä nöyrimmin myöntävät, etteivät ne enää voi olla suvereeneja toimijoita, vaan joutuvat jakamaan päätösvaltansa muiden kanssa. Yhdelläkään valtiolla ei voi olla oikeutta loukata kansalaistensa ihmisoikeuksia tai siirtää rajojensa yli saasteita muista piittaamatta. Vasta sitten kun tällainen maailmanlaajuinen päätöksentekojärjestelmä on saatu aikaan, voimme puhua uskottavasti maailmanyhteisöstä. Bosnian, Kosovon ja Itä-Timorin tragediat ovat varmaan avanneet useimpien silmät näkemään, että maailmanyhteisöllä on oltava oikeus ja velvollisuus estää inhimilliset katastrofit ja kansanmurhat, ja joskus ne on pysäytettävä myös asein.

Ennen kuin jatkan tästä haluan todeta, että on yhä selvempää, että ensi vuosituhannen konfliktit on koetettava yhä päättäväisemmin ehkäistä ennalta, eivätkä silloin auta aseet. Nykyiset ja tulevat konfliktit valitsevat uhreikseen yhä enemmän aivan tavallisia naisia, lapsia, vanhuksia ja miehiä, kuten näemme parhaillaan esimerkiksi Itä-Timorilla. Mutta siviileillä on mahdollisuus myös estää vihollisuuksien syttyminen sodaksi. Kansainvälisen yhteisön onkin ryhdyttävä laajasti kouluttamaan ei-sotilaallisia, siviileistä koostuvia rauhanjoukkoja. Ne voivat koostua eri aloja taitavista miehistä ja naisista kuten sosiaalityöntekijöistä, insinööreistä, opettajista, lääkäreistä, psykologeista jne. Tällaiset siviilirauhanjoukot voivat toimia ihmisten keskuudessa silloin, kun tilanne ei vielä ole riistäytynyt avoimeksi väkivallaksi. Ensi vuosituhannen turvallisuuspolitiikan on käsitykseni mukaan perustuttava ennen kaikkea kriisien ei-sotilaalliseen hallintaan ja ennaltaehkäisyyn. Jos sotia kuitenkin puhkeaa, maailmanyhteisön velvollisuus on puolustaa ihmisiä tarvittaessa asein. Kansainvälistä oikeutta on vahvistettava niin, että ihmisoikeuksia puolustetaan johdonmukaisesti ja kaikkialla yhteisin kriteerein. Kun valtiot eivät enää voi olla itsenäisiä ja itsevaltaisia toimijoita, ei turvallisuuspolitiikkakaan ole pääasiassa kansallista rajojen puolustamista.

Euroopan unioni on se viiteryhmä, jossa Suomi voi olla mukana kehittämässä kriisinhallintaa, jonka tulee olla painotetun ennaltaehkäisevää mutta viime kädessä sotilaallista. Pidän mahdollisena ajatuskulkua eurooppalaisesta ammattiarmeijasta, mutta sillä ehdolla, että aina kun EU on osallisena humanitäärisessä interventiossa alueensa ulkopuolella, on toimilla oltava YK:n valtuutus. Presidentti Koivisto on vastikään esittänyt vakavan huolensa kansainvälisestä oikeudesta. Valitettavasti myöskään EU ei ole laatinut uusia suunnitelmiaan kriisinhallinnasta YK:n varaan. Kun näkyvissä ei ole mahdollisuutta luoda uutta maailmanjärjestöä, on pyrittävä entistä määrätietoisemmin uudistamaan sen rakenteita uudelle vuosituhannelle siirryttäessä. Jos EU ei ole tässä asiassa aloitteellinen, kuka sitten? Pidän presidentti Koiviston varoituksen sanoja Suomen mahdollisesta NATO-jäsenyydestä viisaina. Meillä on nyt tuudittauduttu EU:n jäseninä ajattelemaan, että olemme mukana päätöksenteon pöydissä. Presidentti Koivisto huomautti, ettei NATO:n jäseniltä Tanskalta tai Norjalta kyselty mitään Kosovon sodasta päätettäessä. Seuratessani Saksan ulkoministeri Joschka Fischeriä vaikutelmakseni tuli, että Saksaltakaan ei kysytty juuri mitään, vaikka hänen esittämänsä rauhansuunnitelma sitten sai sodan loppumaan – presidentti Ahtisaaren taitavalla avustuksella. Vaikka en voi tuomita niitä, joiden ikävänä velvollisuutena oli päättää Kosovon sodasta, olen kuitenkin sitä mieltä, että ensi vuosituhannen kriisinhallinta ei voi perustua NATO:n varaan. EU:n pyrkimyksissä muodostaa yhteistä puolustusta suurin avoin kysymys on, tuleeko EU:sta sitä kautta NATO:n eurooppalainen osapuoli ja Suomesta NATO:n jäsen. Tätä pidän kynnyskysymyksenä eurooppalaiselle puolustukselle ja Suomen osallistumiselle siihen.

Hyvä kuulijat, Suomi on totutellut EU-jäsenyytensä alkuvuodet uudenlaiseen ulkopolitiikkaan. Pohjan muutokselle toi Neuvostoliiton romahdus. Nuoremmat eivät sellaista valtiota välttämättä edes muista, mutta vain kymmenen vuotta sitten Suomen suhteet ulkovaltoihin olivat äärimmäisen korkealla tasolla säädeltyjä. Kun varomattomiksi katsottujen lausuntojen katsottiin vaarantavan Suomen ulkoisen turvallisuuden, oli selvää, että pahimmat karikot vältettiin, kun lausujia ei ollut kovin monia. Koin tämän itsekin solmiessani suhteita Neuvostoliiton toisinajattelijoihin sekä Baltian maiden ympäristöaktiiveihin. He eivät tietenkään saaneet vain verbaalista paheksuntaa sanoistaan ja teoistaan vaan istuivat usein vankilassa niiden takia. Suomi on sittemmin opetellut puuttumaan ihmisoikeusloukkauksiin, ilmansuunnista välittämättä. Opettelemista siinä on ollutkin. Melko tuoreessa muistissa on se, että Suomi ensimmäisenä länsimaana lähetti ministerinsä Kiinaan, joka oli tapattanut Taivaallisen rauhan aukiolla mieltään osoittaneitä opiskelijoita. Houkuttelevat taloussuhteet Indonesian kanssa ovat olleet Suomelle tärkeämpää kuin ihmisoikeuksien puolustaminen Itä-Timorilla – näihin viikkoihin asti. Suomen hallitus on sallinut aivan viime vuosina viedä aseita Indonesiaan ja Turkkiin, valtioihin, jotka käyttävät niitä viattomia siviilejä vastaan.

Ulkopolitiikalla on pyrittävä lisäämään vakautta ja turvallisuutta maamme rajojen ulkopuolela siten.että yksi tavoite ei voi lyödä toistaan korville. Kehitysyhteistyön ja kauppapolitiikan esimerkiksi on viitoitettava tietä samaan maailmaan. Ulkopolitiikan tärkeä ulottuvuus on kansainvälinen ympäristönsuljelu. On myös välttämättä tehtävä loppu siitä perinteestä, jossa ulkopolitiikka on diplomaattien yksinoikeus. Rajattomassa maailmassa kansalaisyhteiskunnan on voitava vaikuttaa täysipainoisesti myös Suomen ja EU:n suhteisiin muuhun maailmaan. Moni suomalainen kokee uutuutena voivansa vaikuttaa paitsi omaan lähiympäristöönsä myös maailmanlaajuisiin asioihin vaikkapa ostos- ja elämäntapavalinnoillaan. Tämä on terve muistutus siitä, että kun poliitikot ovat antaneet vallan liukua suurten yhtiöiden käsiin ja tyytyvät myötäilemään niiden toiveita, kansalaisyhteiskunnassa syntyy uudenlaista vaikuttamista. On kuitenkin paljon myös suoranaista voimattomuutta, joka usein yhdistyy syrjäytymiseen. Presidenttinä haluan tukea kansalaisten kaikinpuolisia vaikutusmahdollisuuksia, myös avaamalla kansalaisille suoria vaikutuskanavia päätöksentekoon. Demokratiaa on vahvistettava joka tasolla, omasta kunnasta aina ylikansalliselle tasolle. Varsinainen haaste on luoda edellytykset demokraattiselle päätöksenteolle maailmanlaajuisesti. On kuitenkin samalla tuettava ihmisten kykyä hahmottaa yhä monimutkaisemmaksi muuttuvaa maailmaa pitämättä huolta laadukkaasta koulutuksesta ja ihmisten kasvuedellytyksistä. Muuten vaarana on, että aletaan uskoa yhä mustavalkoisempiin ratkaisuihin.

FacebookTwitterGoogle+

Submit a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

%d bloggers like this: