Kuinkas tässä näin kävikään

“Lastensuojelun Keskusliiton lausunto (19.1.2010):
Sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja niiden vastaista toimintaa koskevaksi yleissopimukseksi”

“Tiivistelmä:
Sopimusluonnos pyrkii saattamaan naiset erityisasemaan väkivallan vastaisessa työssä, siten että lapset ja muut väestöryhmät olisivat vähemmän tärkeässä asemassa. Lisäksi sopimusluonnoksessa pyritään saamaan perheväkivaltaa ja koskevan lainsäädännön, rikostutkinnan ja oikeuskäsittelyn pohjaksi sukupuolittuneen väkivallan teoria, joka lähtökohtaisesti pitää miehiä väkivallan tekijöinä ja naisia uhreina. Naisten lapsiin kohdistama väkivalta jää siinä huomiotta. Tällainen ei ole tasa-arvon eikä oikeudenmukaisen oikeudenkäytön mukaista.
Sopimusluonnos esittää lapsille suunnattavan väkivallanvastaisen työn ja ongelmanratkaisukoulutuksen perustettavaksi sukupuolittuneen väkivallan teoriaan, jossa miehet ovat potentiaalisia tekijöitä ja naiset potentiaalisia uhreja. Tällainen vain vahvistaisi sukupuolistereotypioita. Tilalle Lastensuojelun Keskusliitto ehdottaa ongelmanratkaisukoulutuksen antamista sukupuolten molemmin puolisen kunnioituksen ja kumppanuuden hengessä.
Lastensuojelun Keskusliitto esittää, että Suomen ei tule hyväksyä sopimusesitystä sen nykyisessä muodossa. Mikäli esitys hyväksytään, siitä tulee karsia pois sen ideologinen osuus ja hyväksyä vain ne tekniset uudistukset, joilla väkivaltaa voidaan vähentää.”

http://www.lskl.fi/tiedostot/folder_45/bLSaQ4BN.pdf

Voi HARMI

Janina Anderssonin, Tuija Braxin ja feminististen naisjärjestöjen lukummärä”tiedot” hakatuista ja pahoinpidellyistä naisista:
“…perustunee Usko, toivo, hakkaus - tutkimukseen. UTH:ssa esitettiin laajaan väkivallan käsitteeseen perustuva kysymyssarja uhriutumisesta. Tuloksena oli, että edellisen vuoden aikana 7 prosenttia (1,3 miljoonasta parisuhteessa elävästä naisesta, eli noin 90 000 henkeä) oli joutunut jonkin esitetyn väkivallan muodon kohteeksi. Yleisin noista muodoista oli kiinni pitäminen ja kulun estäminen, kuten UTH:n johdannossakin kerrotaan.

Kuitenkin jo tuolloin ja vuosia jatkuneessa keskustelussa mainitun laajan väkivallan käsitteen mukaiset uhriutumiset yleistettiin tarkoittamaan “hakkaamista”, eli väkivallan muotoa, joka yleisessä puheessa vastannee suunnilleen “pahoinpitelyä”.

Mainitussa kysymyssarjassa kohtaan “lyöminen” vastasi 1,8 prosenttia naisista, joka UTH:n oman laskelman mukaan, koko parisuhteessa elävään naisväestöön projisoituna vastasi noin 22 000 tapausta vuodessa.

Naisuhritutkimuksen jatko-osa julkistettiin vuonna 2005. Sen mukaan lyömistä puolison taholta oli kokenut 0,8 prosenttia, eli noin 10 000 tapausta vuodessa.

Sanotun mukainen kuva todellisesta naisiin kohdistuvasta varsinaisesta väkivallasta syntyy myös tarkastelemalla poliisin tietoon tulleiden kaikkien puolisopahoinpitelyjen tasoa. Lievät, perusmuotoiset ja törkeät yhteen laskien naisiin kohdistuvia tekoja ilmoitetaan noin 2000 kappaletta vuodessa. Ilmoitusalttius on nykyisin noin 15 prosentin luokkaa ja nousee jatkuvasti.

Syntynyt väkivaltaisuuden kuva on tietenkin yksipuolinen, koska miesten uhrikokemuksia ei ole tutkittu vertailukelpoisesti. Tiedetään toki, että miesten ilmoitusalttius on huomattavasti naisia pienempi. Hieman yli kymmenen prosenttia poliisin tietoon tulleista puolisotapauksista oli miesuhritapauksia. Mutta törkeiden tapausten kohdalla miesuhreja onkin jo keskimäärin 40 prosenttia 12 vuoden aikajaksona (1997-2008).
Uudet tutkimustiedot lasten todistamasta vanhempien keskinäisestä väkivallasta, tyttöjen väkivaltaisuuden esilletuonut nuorisotutkimus sekä varusmiehille kohdistetun kyselyn tulokset viittavat samaan suuntaan.”
21.1.2010
Hannu T. Sepponen

Lisäksi Suomessa pitää kiittää Jyrki Kasvia, että hän on järjestänyt Eduskunnan pikkuparlamentissa tästä asiasta keskustelutilaisuuden vuoden 2009 loppupuolella. Se tilaisuus sai minun silmät (aivot) aukenemaan tälle asialle, jota valmistellaan salassa.

Toivon, että Suomessa meidia löytäisi tämän Heidi Hautalan perustellun blogi-kirjoituksen.

Mutta, on ollut valitettavaa seurata kuinka kiltisti Suomalaiset poliitikot noudattavat EU:lta tulevia säädöksiä (ehkä jopa liiankin vrt. Lex Karpela). Valitettavasti tästä on jäänyt kuva, että paikallisilta poliitikoilta puuttuu se vähäinenkin selkäranka.