Aseet ja Itä-Timor

Pieni Itä-Timorin kansa valmistautuu YK:n suojeluksessa kansanäänestykseen, jossa ratkaistaan sen tulevaisuus. Portugalin entinen siirtomaa valitsee joko itsenäisyyden tai itsemääräämisoikeuden osana Indonesiaa, miehittäjävaltaa. Kansainvälisesti verkostoituneet parlamentaarikot ovat sitkeästi pitäneet yllä Itä-Timorin asiaa. Melkoinen joukko eri maiden kansanedustajia on lähdössä tarkkailemaan äänestystä, joka pidetään näillä näkymin elokuun viimeisenä päivänä. Saatan itsekin olla mukana. Se tulee olemaan päivä, jonka emme aina uskoneet koittavan. Itsenäistyminen tuli yllättäen mahdolliseksi, kun Indonesia viime tammikuussa ymmärsi, ettei sen maine enää kestä Itä-Timorin veristä taakkaa. Jopa kansainvälisten rahoituslaitosten kerrotaan painostaneen Kaakkois-Aasian jättiläistä tähän myönnytykseen. Jos se on totta, voi ihmeekseen todeta, että ehkä Kansainvälisellä valuuttarahastolla ja Maailmanpankilla on sittenkin jonkinlainen omatunto. Kansainvälistä omatuntoa on vaivannut aivan eritoten aseiden vienti Indonesiaan, jonka on osoitettu käyttävän tappovälineitä myös itätimorilaisia vastaan. Emämaan armeijalle uskolliset kuolemanpartiot harjoittavat kauhistuttavaa terroria. Vastarintaliikettä on yritetty saada polvilleen sairaimmankin mielikuvituksen ylittävällä kidutuksella ja joukkomurhilla. Terrori, jolla pyritään lyömään itsenäisyysvoimat, on vain yltynyt kansanäänestyksen lähestyessä. Indonesian johtajat eivät ole siitä tietävinään. Siitä syystä YK on ollut pakotettu lykkäämään äänestyspäivää useita kertoja. Kukaan suomalainen ei varmasti halua olla edistämässä tällaista kauhua. Myös Lapuan asetehtaalla valmistetun, Itä-Timorilta löytyneen ammuksen hylsy herättää kysymyksen, miten se on sinne joutunut. Ilmeisesti kyseisiä hylsyjä saa viedä aivan vapaasti, koska niitä ei pidetä pelkästään sota-aseina. Suomesta ei ole ulkoministeriön ilmoituksen mukaan viety Indonesiaan aseita viiteen vuoteen. Lapuan hylsy saattaa olla perua Valmetin ostoista vuodelta 1984, jonka jälkeen ne ovat ehkä levinneet kansainväliseen hämäräkauppaan.

Juuri tämän kaltaisista asioita oli kysymys, kun lähdin selvittämään, miten vakavasti EU-maat ottavat vientimaan ihmisoikeudet asekaupoissaan. Kun en saanut unionin ministerineuvostoa luovuttamaan tätä käsittelevää asiakirjaa, vein asian tuomioistuimeen. Viime viikolla Luxemburgista tuli tuomio. Ministerineuvoston olisi tullut mahdollisimman täydellisen avoimuuden nimissä harkita, olisiko tuosta muistiosta voitu poistaa mahdollisesti arkaluontoiset kohdat. Tämä kuulostaa melko kafkamaiselta, mutta vielä kafkamaisempaa oli saada tietää, että havittelemani asiakirja ei ministerineuvoston mielestä oikeastaan ole asiakirja lainkaan, koska sen kaltaiset muistiot kopioidaan Brysselissä peräti oranssille paperille ja syötetään hetken päästä paperisilppuriin. Tässä tapauksessa nuo arkaluontoiset, poistettavat kohdat olisivat hyvinkin saattaneet olla sellaisten valtioiden nimiä, joiden tiedetään käyttävän aseita omia kansalaisiaan vastaan. Indonesia ja Turkki ovat helpoimmat veikkauskohteet. Olisi vain kovin mielenkiintoista tietää, miksi EU-maat ovat kaiken aikaa vieneet aseita sellaisiinkin maihin. Niin kauan kuin tiedot ovat useimmissa maissa salaisia, valaistusta asiaan saadaan vain kansainvälisesti tunnustetuilta järjestöiltä kuten juuri Amnestyltä. Nyt Brysselissä huhutaan, että neuvoston lakimiehet palavat halusta valittaa tuomioistuimen päätöksestä. Ja tämä kaikki saattaa tapahtua kaudella, jolloin avoimuuteen pyrkivä Suomi johtaa neuvostossa puhetta. Jokainen pieni askel sitä kohti on suurten ponnistelujen tulos, joka voi myös murentua. Euroopan parlamentin oikeusasiamies Jacob Söderman onkin todennut osuvasti, että EU:n kellareissa on melkoinen dinosaurus.

Turun Sanomien kolumni 30.07.1999

FacebookTwitterGoogle+

Submit a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

%d bloggers like this: